*

Oikeudenmukaisuutta etsimässä

Hyvinvointivaltion voinee nykyaikaistaakin

Pyrin käsittelemään tätä varsin laajaa aihetta mahdollisimman tyhjentävällä tavalla ja järjellisesti perustellen tarkoituksenani luoda siitä kattava kokonaiskuva, joten tällä kirjoituksella onkin mittaa verrattain runsaasti.

Sisältö

I. Aatteellista taustaa
II. Ihmisten kansantaloudellinen asema
III. Pääoman ja verotuksen roolit yhteiskunnassamme
IV. Vasemmistolaisempi talouspolitiikka saattaisikin olla Suomelle parhaaksi
V. Verotuksen järkeistämisen yksityiskohdat ja niihin liittyvistä asioista
VI. Sosiaali- ja eläketurvajärjestelmämme ovat epätarkoituksenmukaisia
VII. Valtion toimenkuvan laajentaminen saattaisi mahdollistaa paljon uutta
VIII. Suomi tarvitsee kansanvaltaisemman valtiojärjestyksen
IX. Mahdollinen liittovaltiokehitys

 

 

I. Aatteellista taustaa

Jotta voimme kehittää yhteiskuntaamme paremmaksi, täytyy meidän ymmärtää, miten sen olisi parasta toimia ja suunnitella poliittiset toimenpiteet tältä pohjalta tarkkaan harkitusti. Käykäämme siis aluksi läpi yhteiskuntamme ja taloutemme toimintaa suomalaisten laajamittaisesti erinäisissä muodoissa omakseen ottamasta sosiaalidemokraattisesta näkökulmasta, mutta kuitenkin mahdollisimman analyyttisesti.

Yhteiskunnan parantamisen vauhdittamiseen ja ohjaamiseen suomalaiset ovat todenneet hyvinvointivaltion olevan tarkoituksenmukainen väline; valtio tuleekin ensisijaisesti mieltää kansalaistensa edunvalvontajärjestelmäksi. Suomalaisten selkeän enemmistön useista varsin hyvistä syistä omaksumasta enemmän tai vähemmän sosiaalidemokraattisesta eli ei-marxilaisesta ja täten verrattain maltillisen sosialistisesta näkökulmasta hyvinvointivaltion puitteissa toimiva markkinatalous näyttäytyykin ennen kaikkea aina vain kehittyneempiä hyödykkeitä ja palveluita aikaansaavana voimavarana, mistä saatavat tulot mahdollistavat myös hyvinvointivaltion toiminnan ja sen kansalaisille tuottaman tuen ja turvan.

Erittäin haitallista onkin nähdä kaikenlainen markkinatalous yksiselitteisesti vihollisena, vaikka markkinoilla voi olla arveluttaviakin toimijoita. Markkinatalous voi tietysti olla jossain määrin sosialistinenkin eli valtion ja/tai työntekijöiden hallinnoimia yrityksiä käsittävä. Markkinamekanismeja tuleekin kyetä hyödyntämään hyvinvointipalvelujenkin tuottamisessa tarkkaan valvotusti ja hallitusti siten, että käytettävissä olevat voimavarat saadaan hyödynnettyä mahdollisimman tehokkaasti, mutta kuitenkin niin, että hyvinvointipalvelut ovat varmasti kaikkien saatavilla eli niin, että saamme samalla rahalla enemmän ja parempaa.

Totta on, että hillitsemätön kapitalismi saattaa keskittää paljon valtaa pienelle ja epätarkoituksenmukaiselle joukolle, mutta holtiton sosialismi tekee niin täysin varmasti; jos tavalliset kansalaiset eivät voi vaikuttaa mihinkään oikeasti merkittävään päätöksentekoon, saattaa hallitseva ryhmittymä irtautua kansalaisten arkitodellisuudesta vaarallisen paljon riippumatta siitä, mitä ideologiaa kyseinen ryhmittymä pitää hyvänä. Ratkaisut, jotka huomioivat niin rikkaat kuin köyhät sekä niin naiset kuin miehet ihan oikeina ihmisinä ja täten luovat kaikille kansalaisille Suomeen sitoutumiseen rohkaisevat kannustimet ovatkin kaikesta päätellen parhaiten yleistä hyvinvointia edistäviä.

On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että ihmiset ovat erehtyväisiäkin; koska hallinnossammekin työskentelevät ovat ihmisiä, ovat hekin taatusti erehtyväisiä. Jos torjumme kaikki markkinalähtöiset ratkaisut ihmisten erehtyväisyyteen ja moraaliseen heikkouteen vetoamalla, täytyy kaikki julkishallinnonkin toimet torjua kokonaan aivan samasta syystä. Muodostettaessa jonkin asian toteutustapaa täytyykin luoda ensisijaisesti koko kansakunnalle paras ratkaisu siten, ettei joitakin vaihtoehtoja suljeta pois vain siksi, että niissä on jotain todistettavasti huonoihin lopputuloksiin johtaneesta tai muuten epämiellyttäväksi koetusta ajattelutavasta muistuttavaa, kansakuntaa kokonaisuutena parhaiten palvelevat eli parempaan yhteiskuntaan johtavat ratkaisut kun eivät välttämättä löydy kaikki johonkin tietynlaiseen ajatteluun jollain tavalla liittyvä pakonomaisesti torjumalla, niin tehdessä kun saattaa tulla torjuneeksi paljon tervettäkin.

Tällaiset ratkaisut löytyvätkin varmasti parhaiten koko yhteiskunnan kokemukset ja tarpeet reilusti huomioivan demokraattisen prosessin kautta. Tavoiteltavana voidaankin pitää tilannetta, missä julkinen valta takaa markkinoilla toimivien tahojen välisen kilpailun reiluuden ja missä hyvinvointivaltio on mitoitettu sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi eli virtaviivaisen vahvaksi ja ihmisten tekemisiin vain tarpeen mukaan puuttuvaksi kansalaisten elämää tukevaksi johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi sekä suunniteltu kautta linjan mahdollisimman kustannustehokkaaksi, jotta sosiaali- ja eläketurvan sekä elämänvaiheesta riippumatta kaikkien saatavilla olevien hyvinvointipalvelujen kestävä rahoitus on täten turvattu jatkossakin.

Jos siis haluamme paremman tulevaisuuden, kuten oletettavasti suurin osa meistä haluaa, täytyy kansamme enemmistön sisäistää täydellisesti se, että hyvinvointivaltion puitteissa oleva yhteiskunta ei voi vähänkään pidemmällä tähtäimellä toimia niin millään, jos veronmaksajat eivät koe saavansa rahoilleen vastinetta toimivan yhteiskunnan muodossa. Asian voinee ilmaista niinkin, että markkinavoimien eli ihmisten toiminnan luomat realiteetit rajoittavat demokraattista päätöksentekoa siten, että kestämättömällä linjalla ei voi olla ainakaan kovin pitkään ilman, että äänestäjät laittavat päättäjät vaihtoon.

Rakentava taloudellinen kehitys edellyttää siis tuottavaa työtä, minkä tekemistä Suomen nykyiset rakenteet monella tapaa haittaavat. Muutoksia on siis tehtävä ja olenkin tätä silmällä pitäen laatinut ratkaisuesityksiä, jotka voivat olla viime aikoina tehtyihin päätöksiin verrattuna haastavia toteuttaa, mutta mitkä saattaisivat ratkaista suurimmat rakenteelliset ongelmamme ainakin osittain ja viedä koko hyvinvointivaltiokonseptin toteutuksen seuraavalle tasolle, millä kansalaiset mukaanlukien sekä palkansaajat että yrittäjät voisivat paremmin kuin nykyisin.

Käykäämme aluksi kuitenkin läpi näiden ratkaisujen käsittelyä helpottavia määritelmiä:

 

II. Ihmisten kansantaloudellinen asema

Jotta voimme kehittää hyvinvointivaltiota tarkoituksenmukaisemmaksi, täytyy meidän ymmärtää täysin se, että mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä ja mikä ei, mihin kansantaloudellinen näkökulma on selkeästi puolueettomin eli parhaiten hyvinvointivaltion kehittämistarkoitusta palveleva.

Tuottavuus on se tekijä, mikä mahdollistaa elintasomme ja mistä hyvinvointivaltio saa toimintaedellytyksensä, joten paras tapa arvioida hyödyllisyyttä onkin mitata toiminnan vaikutusta yhteiskunnan tuottavuuteen ja sen edellytykseen, rakentavaan toimeliaisuuteen. Tämä on oikeastaan aika yksinkertainen prosessi, sillä väestön voi aika helposti jakaa kuuteen kansantaloudelliseen pääryhmään, joihin ihmiset voivat elämänsä aikana kuulua:

1. Tuottavaa työtä tekevät

Tähän ryhmään kuuluvat ne, jotka osallistuvat suoraan jotain konkreettisia elintasoamme parantavia tai ylläpitäviä hyödykkeitä tuottavaan työhön, jollaisen tuotteita voivat olla esimerkiksi malmit, rakennuskivi, puutavara, muutkin rakennusmateriaalit, metallijalosteet, elektroniikka, rakennukset, muovi- ja kumituotteet, energiajalosteet (esim. sähkö ja polttoaineet), puhdas vesi ja terveelliset elintarvikkeet.

2. Tuottavuutta edistävää työtä tekevät

Tähän ryhmään kuuluvat kaikki, jotka tekevät talouden ja yhteiskunnan toiminnan kannalta jotain sitä olennaisesti helpottavaa ja/tai ylläpitävää eli esimerkiksi vaikkapa logistiikan, televiestinnän, hyötyohjelmistotuotannon, hyödyllisen koulutuksen, rakentavasti hyödynnettävissä olevan tutkimuksen, hyödyllisten teollisuustuotteiden ja elintarvikkeiden kaupan sekä kaupan edistämisen, kansanterveyden edistämisen, kehittävän sosiaalityön, laitteiden ja koneiden huollon, rahoituksen, turvallisuuden, kiinteistöhuollon, jätehuollon ja puhtaanapidon parissa työskentelevät sekä pätevät poliitikot ja tietysti myös hyvät vanhemmat sekä isovanhemmat kuten muutkin kehittävään käytökseen kannustavat ja inspiroivat.

3. Terveydenhuolto

Terveydenhuolto on sikäli hieman erikoistapaus, että se on toisaalta sekä tuottavuutta edistävää että huollettaviin kohdistuva menoerä. Terveydenhuoltotyön luokittelu riippuukin aivan täysin potilaasta yksilönä ja koko ala vaatii siis ihan oman kategoriansa.

4. Varsinaisesti tuottamatonta työtä tekevät

Tuottamattomaksi työksi voidaan luokitella sellainen, joka ei tuota mitään materiaalista elintasoa parantavia kestohyödykkeitä tai peruselintarvikkeita eikä edistä niiden tuotantoa eikä tuo ulkomailta pääomaa Suomeen. Tähän ryhmään voivat siis kuulua esimerkiksi viihde, ravintola-ala, matkailuala, video- ja muidenkin pelien tuotanto ja pelaaminen, urheilu, taide, filosofia, uhkapelit (...ovatko ne mukavuuspalveluita?), jatkuvasti käytettynä nettona hyödyttömien tai jopa epäterveellisten tuotteiden kuten vaikkapa kofeiinin tai alkoholin ja muidenkin mahdollisesti haitallisten päihteiden tai niitä sisältävien tuotteiden valmistus ja kauppa, monenlainen akateeminenkin tutkimus ja erinäiset mukavuuspalvelut.

Potentiaalisesti ongelmallisia palveluja ja tuotteita on yhteiskunnan kannalta parasta säännellä järjellisesti, valvoa huolellisesti ja verottaa kohtuudella niiden kieltämisen sijasta, koska kieltäminen, järjetön sääntely tai yliverotus vain tekee niihin liittyvien säännösten rikkomisesta tavallista eli rapauttaa lain kunnioitusta ja siirtää etenkin kielletyistä asioista saatavat tulot hieman arveluttaville tahoille verottajan jäädessä nuolemaan näppejään.

On tärkeää sisäistää se, että esimerkiksi päihdeongelma ei ole päihteitä myyvän tahon syy eikä uhkapeli- tai roskaruoka-/makeis-/virvoitusjuomaongelma uhkapelipalveluja tai epäterveellisiä elintarvikkeita tuottavien syy vaan ongelmaisten itsensä; mikään ei pakota heitä toimimaan niin kuin toimivat. Sama pätee tietysti videopeleihinkin, joilla voi olla kyllä oikeasti hyödyllisiäkin vaikutuksia, kuten näkö- ja keskittymiskyvyn kehittyminen ja käsien hienomotoriikan ja koordinaation parantuminen aivojen muunkinlaisen harjaantumisen ohella. Etenkin kilpailullista videopelaamista voidaankin pitää ihan oikeasti aivourheiluna ja siten siihen tuleekin suhtautua; erityisesti joukkuepohjaisten videopelien myönteistä vaikutusta yhteistyötaitojen kehittymiseen ei kannata aliarvioida.

Sotilaskoulutustammekin voisikin kehittää videopeliteollisuuden tuotteiden avulla varsin kustannustehokkaasti esimerkiksi ottamalla koulutuskäyttöön yhteistoimintaa kehittävän suhteellisen realistisen taktisen simulaattorin, kuten vaikkapa tämän kaltaisen. Vaivattomissa kasarmiolosuhteissa luultavasti jossain määrin vapaaehtoisestikin tapahtuva yhteistoiminnan kehittyminen näkyisi taatusti myös maastossa siten, että simulaattorillakin harjoiteltu maavoimien nykyisen taistelutavan mukainen toiminta olisi sujuvampaa. Simulaatiossa harjoitusvastustajat ja/tai yhteistoimintakumppanit voisivat olla jopa toisesta varuskunnasta tai mikseivät vaikkapa toisista maistakin, jos simulaatio-ohjelmistoa halutaan jakaa muihin maihin ja se mahdollistaisi myös jonkinasteisen etäkouluttamisen sekä tekisi osaamisvaihdannasta varsin vaivatonta. Vastaavan vaikutuksen aikaansaaminen pelkällä maastoharjoittelulla olisi mitä luultavimmin myös selkeästi kustannustehottomampaa. Varuskunnan yhteisissä tiloissa voisi olla myös kaikille sen yksiköihin kuuluville yhteisiä simulaatioharjoitustiloja, joissa eri perusyksiköissä palvelevat voisivat harjoitella yhteistoimintaa samassa tilassa myös vaihtelevin yhteistyökumppanein ja minkä avulla olisi hyvä tutkia muun muassa koulutuksen yhteensovittamisen onnistuneisuutta. Reserviläistenkin olisi hyvä saada tunnukset asianmukaisesti suojattuun harjoitusverkkoon, mikä mahdollistaisi simulaatioharjoittelun myös kotiolosuhteissa ja reserviläisten osaamisen hyödyntämisen myös aktiivipalveluksessa olevien koulutuksessa. Muidenkin puolustushaarojen koulutuksessa ja osaamisen ylläpidossa simulaattoripeleistä olisi hyvin todennäköisesti hyötyä. Mahdollista olisi ehkä myös yhdistää kaikkien puolustushaarojen toimintaa simuloivat pelit yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta palataanpas vielä varsinaiseen aiheeseen.

Jos muutoin tuottamaton työ kuitenkin saa aikaan rahavirtoja ulkomailta Suomeen, on se Suomen näkökulmasta tuottavaa työtä. Pelkästään paikallistasolla asiaa tarkastelemalla voidaan katsoa myös varsinaisesti tuottamattoman työn olevan tuottavaa työtä, jos se tuo muilta paikkakunnilta maksavia asiakkaita; valtakunnallisesti asiaa tarkastellessa se kuitenkin näyttäytyy hieman eri tavalla. Vaikka maksaminen tuottamattomasta työstä onkin ehkä useimmiten silkkaa haaskausta ja siihen kohdistetut työvoima- ja taloudelliset voimavarat siis pois järkevämmästä tekemisestä ja täten kansamme kestävän varallisuuden määrän kasvusta, voi se tietyissä rajoissa vaikuttaa tuottavuuteen jossain määrin positiivisestikin esimerkiksi säästämällä toisten aikaa tai heitä jollain tavalla virkistämällä, joten ei sitä yhteiskunnasta välttämättä kitkeä tarvitse.

Kyseisenlainen kitkeminen olisikin hieman haasteellista, koska kysyntää monenlaisen tuottamattomankin työn tekijöille ilmeisesti on, sillä subjektiivista elämänlaatuahan ne monien mielestä parantavat ja kuten mainitsin jo ylempänä, potentiaalisesti ongelmallisia palveluja ja tuotteita on yhteiskunnan kannalta parempi ratkaisu säännellä järjellisesti, valvoa huolellisesti ja verottaa kohtuudella kuin kieltää tai yliverottaa ja täten painaa toiminta maan alle hämäräperäisten toimijoiden hallintaan; tällaisella pragmaattisella asennoitumisella häviäisi myös kyseisten asioiden jännittävyys ja niiden hintojen kilpailusta seuraavan alenemisen myötä muukin hohto, millä voisi olla sekä tapakulttuuria että taloutta kehittävä kuin myös kansanterveyttä edistävä vaikutus.

Päätyönään jotain hyödyllistä ja sivutoimisesti jotain päätoimessa menestymistä heikentämätöntä, mutta kuitenkin varsinaisesti tuottamatonta työtä tekevän yksilön sivutoimensa harjoittamisesta saamat korvaukset ovat kuitenkin kansantaloudellisesta näkökulmasta lähinnä rahan antamista hänen käyttöönsä jotain ainoastaan subjektiivisesti arvokasta vastaan, jos hän siis elättää itsensä aidosti hyödyllisellä päätoimellaan ja tähän sivutoimeen ei haaskaannu mitään elintärkeitä resursseja. Tuottamattomalla työllä hankittujen tulojen käyttötapa taas ratkaisee sen, että mikä kyseisenlaisen yksilön yhteiskunnallinen nettovaikutus on; esimerkiksi sijoittamalla hankkimansa varat Suomeen tuottavaa työtä luovalla tavalla päätoimisestikin varsinaisesti tuottamatonta työtä tekevän on mahdollista olla kansantaloudellisesta näkökulmasta nettona hyödyllinen.

Emme siis millään muotoa voi pitää tuottamattoman työn ihannointia tai siitä maksamista erityisen älyllisen hienostuneisuuden merkkinä, sillä objektiivista nettohyötyä ei siitä maksajalle useimmiten koidu. Haaskauksen vähentämistä hyödyllisenä pitävästä näkökulmasta asiaa tarkastellessa onkin suhteellisen helppo ymmärtää, miksi varsin monet suhtautuvat varsin negatiivisesti tämänkaltaiseen toimintaan ihan luonnostaankin, ottaen kansamme kehityshistorian huomioon ja etenkin, jos tuottamattomasta työstä maksaminen heikentää maksajan kotitalouden mahdollisten muiden jäsenten elintasoa. On kuitenkin ihmisiä, joilla ei välttämättä ole valmiuksia tuottavan tai tuottavuutta edistävän työn tekemiseen tai jotka eivät tienaa kyseisenlaisessa työssä omasta mielestään riittävästi ja jos he kykenevät tekemään jotain tuottamatonta, mistä jotkut ovat kuitenkin halukkaita maksamaan niin tehköön; viisainta olisi kuitenkin olla katsomatta heitä tai heidän ihailuaan hyvällä.

On erityisen tärkeää huomioida, että harjoittamalla päihteiden valmistusta ja kauppaa sekä uhkapeliliiketoimintaa valtio näyttää siis huonoa esimerkkiä. Olisikin valtion kunnioitettavuuden kannalta tarkoituksenmukaisempaa, että valtionyhtiöt eivät harjoittaisi hieman kyseenalaista mainetta tuovaa toimintaa päätoimisesti, etenkin jos kyseisenlainen toiminta on siten harhaanjohtavaa, että yhteiskunnalle nettona jopa haitalliset asiat olisivat valtion harjoittamina muka edes jotenkin hyödyllisiä.

5. Huollettavat

Huollettavia ovat luonnollisesti kaikki työelämän ulkopuolella olevat; pienet lapset, työttömät, koululaiset, opiskelijat, sairaat, eläkeläiset. Jos emme halua kaunistella asioita liikaa, voidaan huollettavat jakaa edelleen kahteen ryhmään: Menoerät, joilla on potentiaalia olla yhteiskunnalle vielä nettohyödyksi ja menoerät, joiden nykyinen potentiaali on vähäisempi. Jälkimmäiset voidaan jakaa vielä edelleen kahtia: (I) työuransa tehneet ja (II) vaikeasti syrjäytyneet.

Asiaan liittyen, työuran jo tehneiden vapaaehtoisten kokemusta kannattaisi ehkä hyödyntää esimerkiksi koulutuksen tukena vaikkapa videopuhelujen välityksellä niin yksityisesti kuin kokonaisille luokille ja opetusryhmille – heillä olisi enemmän mielekästä ja yhteiskuntaan hyödyllisellä tavalla osallistumisen kokemuksia antavaa tekemistä, mikä oletettavasti parantaisi näiden hieman korkeampaan ikään ehtineiden ihmisten henkistä hyvinvointia ja oppilaat saisivat paremman käsityksen työelämästä eri aloilla kuin opettajilta tai opinto-ohjaajilta jo vaikkapa peruskoulussa, mikä saattaisi selkiyttää urasuunnitelmia jo ennen valintaa työelämään siirtymisen, ammattikoulun ja lukion välillä, mistä olisi varmasti etua koko yhteiskunnalle.

Hyödyllistä vapaaehtoistyötä tekevät huollettavat osallistuvat siis kansantaloudellisesti järkevämpään toimintaan eli ovat yhteiskunnallisesti tarkasteltuna todennäköisesti hyveellisempiä kuin useimmat tuottamatonta työtä tekevät.

6. Suoranaisesti haitallista työtä tekevät

Kaikki, jotka tekevät jotain yhteiskunnan toimivuutta ja kehitystä suoranaisesti haittaavaa kuten vaikkapa kansalaisyhteiskunnan perusedellytyksiä nakertavaa ja sekä inhimillisiä että muita voimavaroja haaskaavaa tai niiden alihyödyntämistä aiheuttavaa eli materiaalista hyvinvointiamme sen parhaan mahdollisen kestävän tason alle painavaa tai tällaiseen johtavaa ovat enemmän tai vähemmän haitallisia. Tähän kategoriaan kuuluvat selvästi ainakin epäpätevät ja/tai korruptoituneet poliitikot sekä viranomaiset ja heidän tukijansa, talous- ja muutkin oikeat rikolliset sekä sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia ja niistä koituvia kustannuksia käytöksellään lisäävät henkilöt, kuten vaikkapa yhteiskunnallemme vihamielisten liikkeiden jäsenet ja muutkin tukijat, perätöntä tietoa levittävät, harhaanjohtajat, häiriköt, sabotöörit, vandaalit, varkaat, päihde- ja ruokavalio-ongelmaiset sekä erinäiset syrjäytymisen yleistymistä aiheuttavat tahot eli sisältäen muinkin kuin ylläkuvatuin tavoin tuhoisasti ja itsetuhoisesti käyttäytyvät. Tällaiset toimijat voivat olla ihan suomalaistakin alkuperää olevia hulluja ja/tai esimerkiksi vihamielisen valtion tai muun Suomelle tuhoisaa vaikutusta tavoittelevan tahon asialla, virallisesti tai käytännössä. Tuomittavinta on tietysti haitallisesta toiminnasta palkitseminen etenkin tahallaan, koska se vain rohkaisee jatkamaan ja lisäämään kyseisenlaista käytöstä.

Koska terveet ihmiset haluavat olla yhteiskunnalleen hyödyksi, selkeästi haitalliset yksilöt kuuluvat siis mahdollisesti joko varsin intensiiviseen hoitoon, sosiaalisesti vastuulliseen käytökseen johtavaan tarvittaessa tylyhköönkin uudelleenkoulutukseen eli vaikkapa vastuullisuusvalmennukseen, työkykyä kehittäviin työllistämistoimenpiteisiin, täysin mukavuudettomaan eli hyvin kustannustehokkaaseen vankilaan, johonkin yhdistelmään edellisistä tai maasta karkotettujen joukkoon, riippuen tietysti heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan (kuten ikä ja kansalaisuus) sekä antisosiaalisen käytöksensä määrästä ja muodosta; kansalaisuuslainsäädäntöä on tähän liittyen selkeästi tarpeen tarkoituksenmukaistaa.

Haitallisesta käytöksestä ja siihen kannustamisesta annettava virallisen järjestelmän ulkopuolinenkin reipas, välitön ja tuntuva kriittinen palaute on varmasti niin ikään omiaan vähentämään häiriökäyttäytymistä ja näin ollen parantamaan yhteiskuntaamme. Kullekin haitalliselle yksilölle tarkoituksenmukaisimman muodon saavan palautteen antamista onkin oletettavasti hyvä jatkaa niin kauan, että etenkin heille tyypillinen haitallinen käytös loppuu varmuudella pysyvästi ja että he ovat hyvittäneet tekonsa niistä kärsineille esimerkiksi korjaamalla tai kompensoimalla niiden seuraukset, jos se on vain mahdollista ja/tai kärsimällä sopivan rangaistuksen. Anteeksipyytely ei tunnetusti muuta mitään eikä sitä tulekaan täten millään muotoa pitää aitona katumuksen osoituksena eli millään tavalla arvokkaana ja toteutunutta haittaa vähentävänä koskaan saman pätiessä tietysti selittelyynkin, joka ei kuitenkaan ole ainoastaan arvotonta vaan myös ärsyttävää, koska selittelijät tunnetusti pitävät muita vähän hyväuskoisina hölmöinä heidän siis itse ollessa ei ainoastaan henkisesti epäkypsiä vaan myös naurettavia ja toisten älyä loukkaavia; jos joku on rakentanut elämänsuunnitelmansa loputtoman selittelyn varaan niin hän saattaa ehkä joutua toteamaan, että suunnitelma olikin ehkä lähtökohtaisesti huonommanpuoleinen.

 

Yksilö voi elämänsä aikana kuulua jopa näihin kaikkiin ryhmiin, joten yhteiskunnallisen kokonaisvaikutuksen arviointi lienee ainoa rehellinen tapa puntaroida kunkin yksilön ansioita. Positiivista kokonaisvaikutusta voitaneen myös kansalais- tai sosialistiseksi hyveellisyydeksikin kutsua. Valtion ja kuntienkin tulisi siis ei ainoastaan kannustaa hyveellisyyteen vaan myös toimia hyveellisesti eli toisin sanoen johdonmukaisesti hyvinvointia ja yhteisvastuuta mahdollisimman hyvin edistävällä tavalla. Jokaisen kannattanee myös itsekin pohtia, että mitä konkreettista kukin ja etenkin hän itse tekee tai kykenee tekemään hyvinvointimme edistämiseksi, jotta mahdollisimman monen yksilön käsitys omasta ja muiden yhteiskunnallisesta arvosta kehittyy mahdollisimman realistiseksi ja että kaikki maamme asukkaat olisivat varmasti parhaansa mukaan yhteiskunnallemme hyödyksi.

Suomessa yleiset itsepalvelu- ja talkootyökulttuuritkin ovatkin sinällään varsin hyviä, että jos ihmiset osaavat, haluavat ja voivat tehdä vapaa-aikanaan jotain hyödyllistä, jää kestohyödykkeiden hankkimiseen ja kiinteistöjen kehittämiseen enemmän rahaa. Näin ollen järkevä suomalainen kulttuuri siis johtaa kansamme kokonaisvaurauden karttumiseen, koska se ohjaa voimavaroja kestävää varallisuutta tuottavaan työhön. Tätäkin kautta onkin helppoa ymmärtää, että miksi suomalaiset varsin yleisesti pitävät joka käänteessä rahaa tarpeettomiin, hyödyttömiin tai jopa haitallisiin asioihin joko suoraan tai epäsuorasti käyttäviä ihmisiä ja etenkin julkisin varoin näin toimivia vähintäänkin hieman sekavina.

Toiminnan arvoa ei siis voi todellisuudessa mitata ainoastaan tekemisen määrällä vaan ainoastaan sen hyödyllisyydellä tai haitallisuudella kerrottuna sen määrällä; ihan näin suomalaisella arkijärjellä käsiteltävissä olevien syy-seuraus-yhteyksien ymmärtämisen kautta hyveelliseen toimintaan ohjaavaa kulttuuria voinee sosialistiseksi moraaliksikin nimittää.

 

III. Pääoman ja verotuksen roolit yhteiskunnassamme

On huomattavasti viitteitä siitä, että pääomasijoittajien ja työnantajien asettaminen talouspolitiikassa käytännössä etusijalle johtaa siihen, että näin tehneeseen maahan sijoitetaan enemmän pääomaa, mikä parantaa työllisyyttä ja kehittää taloutta, mitkä ovat sinänsä ihan hyviä asioita ja miksi monet suomalaisetkin tästä syystä varsin ymmärrettävästi pitävätkin tällaista suosimista tunnetuista vaihtoehdoista Suomelle käytännössä parhaana mahdollisena kehityssuuntana.

Aivan yhtä ymmärrettävää on tämän kehityssuunnan vastustaminen, sillä se kasvattaisi kyseisenlaisesta suosimisesta hyötyvien suhteellista valtaa entisestään, mikä ei välttämättä ole aivan ihanteellista, sillä se siirtäisi meihin vaikuttavaa poliittistakin päätösvaltaa käytännössä entistä enemmän ylikansallisillekin talousvaikuttajille ja kansallamme ei olisi muuta mahdollisuutta kuin käytännössä kasvattaa heidän valtaansa poliittisten päätösten muovaamisen suhteen jatkuvasti, jos pyrkisimme pitämään kiinni elintasostamme siinä tapauksessa, että muutkin maat lähtisivät mukaan tähän miellyttämiskilpailuun. Tämänkaltaiseen kierteeseen ajautumisen vastustamista voinee terveeksi kansalliseksi itsesuojeluvaistoksikin nimittää, sillä se muistuttaisikin jossain määrin aina vain lyhyempihihnaista kuristuspantaa. Emme kuitenkaan voi olla tekemättä mitään muutoksia, koska taloutemme sakkaa. Tähän pulmaan on kuitenkin ehkä ratkaisu, mitä käsittelen etenkin seuraavassa luvussa ja mitä silmälläpitäen lienee parasta pohjustaa asiaa hieman enemmän.

Pääomasta keskustellessa on tärkeää sisäistää täysin se, että jos henkilö investoi ansaitsemiaan rahoja johonkin liiketoimintaan, hän käytännössä ottaa riskin siitä, että saattaa menettää kyseiset sijoittamansa aiemman työnsä tulokset ja/tai suuren osan tulevista tuloistaan, jos sijoituspääoma on lainattua ja sama pätee myös yhtiöiden tekemiin sijoituksiin. Varmasti tuottavia sijoituksia ei siis ole olemassa, paitsi jos tuotto varmistetaan kansalaisten rahoittamilla poliittisilla toimenpiteillä, kuten vaikka tuilla tai tariffeilla. Sijoittajan varoilla palkatut työntekijät taas eivät voi menettää kuin työpaikkansa, jos yritys joutuu lopettamaan toimintansa kannattamattomana. Se, että sijoitus onnistuu Suomessa tarkoittaa sitä, että tänne syntyy kilpailukykyisiä työpaikkoja ja kansantaloutemme toimintakyky paranee; reilusti kilpaillussa taloudessa toimiessa ainoastaan asiakkaiden hankkimisen kautta saatavissa olevia niin pääomatuloja kuten ansiotulojakin voidaankin siis pitää merkkinä siitä, että on tehnyt jotain hyödyllistä tai vähintäänkin jotain kysyttyä. Pääoman rakentava hallinta onkin aika yksiselitteisesti kansantalouden toiminnan kannalta olennaisen tärkeä ja verrattain vaativa työ.

Vaikka pääoma olisi perittyäkin, ottaa sijoittaja silti riskin siitä, että hänen tulotasonsa laskee totutusta; ihmiset saattavat työskennellä lähes täysin itsettömästi koko ikänsä, ettei heidän jälkeläistensä välttämättä tarvitsisi ja aika harva haluaa tällaista vaikkapa tieteeseen tai taiteeseen täysipainoisesti keskittymisen mahdollistavaa perintöään menettää. Perintöoikeus saattaa toki johtaa siihen, että joillekin suvuille kasautuu valtavat omaisuudet ja että kyseisenlaisten jättiomaisuuksien perijöiden ei välttämättä tarvitse tehdä oikeastaan mitään ikinä, koska voivat vain delegoida omaisuuden hoitamisen siihen erikoistuneille ja elellä ruhtinaallisesti muiden tekemien töiden tuotoilla, monien syntyjäänkin hyväosaisten kuitenkin valitessa aktiivisen työskentelyn esimerkiksi luonteenlaatunsa ja kasvatuksen yhteisvaikutuksen seurauksena. Perinnönjättäjän toiminnanvapauden vahvistamiseksi lakiin olisikin hyvä kirjata esimerkiksi mahdollisuus, että jos perinnön arvo ylittää jonkin tietyn laissa määritellyn ja elinkustannusindeksiin sidotun summan rintaperillistä kohden, ylimenevän osan saisi testamentata ihan miten haluaa sillä ehdolla, että tällainen testamentti olisi puolueettomien todistajien läsnäollessa virallisesti vahvistettu perinnönjättäjän ollessa varmuudella oikeustoimikelpoinen.

Vaikka mahdollisesti perittävä itse ansaitsematon vauraus ja sen aikaansaama vallan ehkä hieman epätarkoituksenmukaisillekin ihmisille keskittyminen onkin jonkinasteinen yhteiskunnallinen epäkohta, ei perintöverotus kuitenkaan välttämättä ole erityisen hyvä väline yhteiskunnan kehittämiseen tältä osin, sillä se saattaa pakottaa myymään perittyä omaisuutta veron maksamiseksi, mikä ei ole kovin hyvä asia etenkään vähemmän vauraiden kansalaisten perillisten kiinteän omaisuuden karttumisen kannalta ja mikä myös vaikeuttaa esimerkiksi liiketoiminnan siirtämistä sen mahdollisesti jopa hyvin tunteville perillisille haitaten näin talouttamme. Jos se on myös erityisen kireä, saattaa se kannustaa ennemmin haaskaamaan koko omaisuuden tai siirtämään sen pois maasta elämän kääntyessä ehtoopuolelle kuin jättämään sen verotettavaksi, mikä on niin ikään kansantaloudellisesta näkökulmasta ehkä hieman epätarkoituksenmukaista. Mikäli perinnöksi jäävä omaisuus on hankittu rehellisesti, ei perintöoikeutta voidakaan pitää varsinaisesti epäoikeudenmukaisena. Tällaisen työllä hankitun omaisuuden voisi perintöverotuksen puuttuessa valtion siihen liittyvää toimintaa häiritsemättä myös huoletta aikanaan omille perillisilleen jättää, jos sen tarkoituksenmukaiseksi katsoo. Sopiva ratkaisu perintöoikeuden seurauksena mahdollisesti syntyviin ongelmiin löytyneekin yksityisen pääoman suhteellisen merkityksen heikentämisestä yhteiskunnan valtarakenteissa ja työssäkäyvien vaurastumismahdollisuuksien lisäämisestä.

Mitenkäs tämä sitten onnistuu? Jotta varsinainen ratkaisu olisi mahdollinen, tulisi ihan ensi alkuun muuttaa verotusta siten, että verotettaisiin tulojen sijasta sellaista pääomaa, jota ei käytännössä voi tuottaa lisää eli maaomaisuutta, minkä arvon verottamista voidaankin pitää valtiolle suoritettavana korvauksena maanomistuksen suomien etuoikeuksien turvaamisesta. Jos tällainen verotuksen kohteiden perustavanlaatuisten ominaisuuksien ansiosta täysin välttelemättömissä oleva vero olisi esimerkiksi 5 % maaomaisuuden arvosta, tuottaisi se ilmeisesti hyvin todennäköisesti enemmän kuin valtion ansiotulo-, pääomatulo- ja yhteisöverotus yhteensä. Käytännössä kyseisenlainen vero kohdistuisi eniten tietysti paljon arvokasta tonttimaata omistaviin ja kannustaisi niin heitä kuin muitakin maanomistajia hyödyntämään maaomaisuuttaan mahdollisimman tehokkaasti, mistä olisi epäsuoraa taloudellista hyötyä kaikille etenkin rakentamattomien, mutta asuinrakennuskäyttöön sopiville tonteille pikimiten rakentamisen ja alihyödynnettyjen tonttien paremman hyödyntämisen muodossa. Veron tuoton maksimoimiseksi valtion kannattaisi tietysti myydä maata paitsi tietysti kansallisen turvallisuuden kannalta tai muuten erittäin tärkeitä alueita. Kunnatkin maksaisivat tietysti maanarvoveroa ja jos kunta haluaisi pitää omistamaansa maata taloudellisesti tuottamattomassa käytössä, siitä kunnan asukkaat pääsisivät sitten myös maksamaan; tällaisen järjestelyn seurauksena ihmiset ehkä myös arvostaisivat kyseisenlaisia alueita hieman enemmän tai eivät ainakaan pitäisi niitä itsestäänselvyyksinä.

Kiinteistöverosta maanarvovero poikkeaisi siis siten, että veron kohteena olisi ainoastaan maa, ei sillä olevat rakennukset eli se ei toimisi negatiivisena kannustimena kiinteistöjen kehittämiselle. Tonttien verotettavat arvot voitaisiin johtaa esimerkiksi toteutuneista kauppahinnoista ja vakuutusyhtiöiltä saatavista tiedoista. Tietysti rakennusten tonttien omistajat siirtäisivät tämän veron tonteillaan sijaitsevien rakennusten mahdollisten muiden käyttäjien maksettavaksi parhaansa mukaan, kuten nykyäänkin tekevät kaikkien heiltä saamiinsa tuloihin kohdistuvien verojensa suhteen. Täysimääräisenä maanarvovero ei siis kuitenkaan toisten omistamilla tonteilla olevien rakennusten käyttäjien maksettavaksi kuitenkaan tulisi nykyisten kustannusten lisäksi, jos pääomavero ja yhteisövero poistetaan sen käyttöönoton yhteydessä; kustannusten nousua rajoittaisi tietysti myös se, että kuinka suuria vuokria ja vastikkeita ihmiset ovat valmiita maksamaan. Vero myös kannustaisi rakentamaan arvokkaille tonteille mahdollisimman paljon, jotta veron osuus asuntojen ja muiden tilojen vuokrista ja vastikkeista ei olisi epätarkoituksenmukaisen suuri eli että väkeä riittäisi niitä maksamaankin.

Maanarvoveron käyttöönoton myötä kaavoittajien valtaoikeuksia ja rakentamisen sääntelyä tulisikin ehkä jonkin verran muuttaa, jotta asuntojen ja toimitilojen neliöhintoja saataisiin laskettua niiden käyttäjien nettotuloihin suhteutettuna nykyisin kalliilla alueilla ja tarjonta vastaamaan kysyntää paremmin. Mitä tiheämmin ihmiset voivat halutessaan asua ja liiketoimintaa harjoittaa, sitä vähemmän heidän täytyy autoilla; tiheämmästä asutuksesta olisi seurauksena vähemmän ruuhkia, pienempi energiankulutus, enemmän elinkelpoista kivijalka- ja muutakin liiketoimintaa asutuskeskusten sisällä ja tehokkaammin hyödynnetty julkinen liikenne. Maan arvon verottaminen ei siis vähentäisi taloudellista toimeliaisuutta kuten muut verot, koska sitä ei hyödynnettäisi sen seurauksena ainakaan vähemmän. Muut verot pääsääntöisesti vähentävät sitä toimintaa, mitä verotetaan, joten maanarvovero on ilmeisesti parempi ratkaisu kuin tulojen verottaminen. Maan myyntihinnat tosin laskisivat hieman veron käyttöönoton myötä, koska hinnanmuodostukseen alkaisi vaikuttaa se, että ostaja joutuisi maksamaan kauppahinnan lisäksi myös maanarvoveroa toistaiseksi.

Jotta kokonaisveroaste ei käytännössä nousisi maanarvoveron myötä, muunkin verotuksen ajan- ja tarkoituksenmukaistamisen yhteydessä tulisikin siis luopua ainakin valtiotason ansiotulo-, pääomatulo- ja yhteisöverotuksesta, sillä ne siirretään aina asiakkaiden maksettavaksi ja täten vähentävät työnteon lisäksi asiakkuutta; maanarvoverotuksen ohella tapahtuvan riittävän verotuksen voi hoitaa fiksumminkin esimerkiksi välillisillä kulutus- ja haittaveroilla, joita on verrattain vaikea vältellä ja jotka eivät ole niin haitallisia talouden toiminnalle kuin oikeus- ja luonnollisten henkilöiden tulojen verottaminen. Tulojen verottaminen myös vaikeuttaa sosiaalista ylöspäinliikkuvuutta sen selvästi suosiessa tällä hetkellä paljon omistavia omalla rehellisellä työllään menestystä tavoittelevia suhteellisesti eniten haitaten; ei olekaan mikään ihme, että monet valitsevat veropakolaisuuden. Demokraattista yhteiskuntaamme ylläpitävä tuottavaa ja tuottavuutta edistävää työtä tekevä väestö ansaitsee parempaa.

 

IV. Vasemmistolaisempi talouspolitiikka saattaisikin olla Suomelle parhaaksi

Työväestön suhteellisen aseman parantamiseksi lienee tarkoituksenmukaista luoda sijoittajien kansantaloudelliseen tehtävään kilpailua valtion toimesta samalla kun verotusta järkeistetään, tarkoituksena vaikuttaa tulojakaumaan siten, että työtä varsinaisesti tekevät saavat aiempaa suuremman osuuden kaikista tuloista ilman, että pienituloisimpien reaalielintaso kuitenkaan laskee ja että yksityinen pääoma pakenee Suomesta välittömästi kohtalokkain seurauksin.
Tämä voisi tapahtua hyvin tehokkaasti erityisellä vaikkapa sosiaaliyhtiön (sy) nimellä kulkevalla yhtiömuodolla; käytännössä tällaiset yhtiöt olisivat melko lähellä eräänlaisia työntekijöiden muodostaman osuuskunnan ja sijoittajan roolissa toimivan valtion muodostamia osakeyhtiöitä.

Tällaisten yhtiöiden keskeisiin piirteisiin kuuluisi se, että yhtiön voitot jaettaisiin tasan työntekijöiden ja valtion kesken. Työntekijöillä olisi tietysti myös perus- ja/tai suoritepalkka tavanomaisten juoksevien elinkustannusten kattamiseksi ja mahdollisesta osingonjaosta päättäisi yhtiökokous tilikauden loppupuolella. Työntekijöille maksettavaa osinkoa voitaisiin nimittää vaikkapa työosingoksi ja valtion saamaa osuutta hyvinvointiosingoksi erotuksena yksityisen omistajan saamiin osinkoihin. Äänettömän, mutta valvovan kumppanin roolissa oleva valtio olisi yhtiön omistaja, mutta yhtiön toiminnasta päättäisivät työntekijät itse demokraattisesti. Tällaisen työpaikkademokratian perusmuoto olisi suljetulla lippuäänestyksellä toteutettava suora demokratia, jonka muuttamisesta edustukselliseksi demokratiaksi tulisi tietysti myös voida järjestää äänestys, edustuksellinen työpaikkademokratia kun saattaa olla hieman käytännöllisempi ratkaisu suuremmissa yhtiöissä.

Jos yhtiötä hallittaisiin edustuksellisen demokratian keinoin, edustajia pitäisi olla vähintään 10 % työntekijöiden määrästä ylöspäin seuraavaan kokonaislukuun pyöristettynä, jos työntekijöitä on alle 100; suuremmissa yhtiöissä edustajia pitäisi olla yli 10, mutta muuten vapaavalintainen tarkoituksenmukaiseksi katsottu määrä. Edustajavaalit järjestettäisiin kerran vuodessa, mutta uusintavaalit olisi järjestettävä, jos työntekijöiden enemmistö päättäisi niin onnistuneen työntekijäaloitteen seurauksena järjestettävässä äänestyksessä; jos työntekijäaloitteella olisi kannattajia yli 1 % työntekijöistä, mutta kuitenkin vähintään kaksi, aloitteen mukainen äänestys olisi järjestettävä. Näissä äänestyksissä saatettaisiin siis päättää ihan mistä tahansa yhtiön toimintaan liittyvästä asiasta ja niihin sekä työpaikkavaaleihin tulisi kenellä tahansa työntekijällä olla oikeus pyytää paikalle valtion virallinen työpaikkavaalivalvoja.

Sosiaaliyhtiöiden työpaikkademokraattisen päätöksenteon ansiosta yhtiöiden avainhenkilöt saisivat oletettavasti työpanoksensa arvoa vastaavan oikeudenmukaisen palkan ja osuuden voitoista, sillä jos palkkaus ei olisi heistä riittävän oikeudenmukainen, niin uusi työpaikka todennäköisesti löytyisi verrattain vaivatta esimerkiksi kilpailevasta sosiaaliyhtiöstä tai he jopa perustaisivat uuden yhtiön sy-järjestelmän avulla. Jos sosiaaliyhtiöt tekisivät lahjoituksia vaikkapa poliitikoille, puolueille tai hyväntekeväisyysjärjestöille, tulisi ne vähentää täysimääräisinä työntekijöille jaettavasta voitosta valtion osuuden pysyessä ennallaan.

Tällaisissa yhtiöissä työntekijöillä olisi siis varsin oikeudenmukainen tulospalkkaus, mikä kannustaisi tekemään mahdollisimman kilpailukykyistä työtä eli kaikki osalliset voittaisivat. Järjestelmä mahdollistaisi myös sen, että työnantajiinsa tyytymättömät voisivat lyödä hanskat yhdessä tiskiin saman tien ja perustaa kilpailevan yhtiön nykytilanteeseen verrattuna helpohkosti ja ilman sietämätöntä riskiä. Toisin sanoen yksityisomisteisten yhtiöiden olisi pakko tarjota työntekijöille vähintään yhtä hyvät tai paremmat työehdot tai ainakin parempaa palkkaa kuin sosiaaliyhtiöiden, jos haluavat löytää päteviä työntekijöitä; vähemmän tarjoavat toimijat häviäisivät työmarkkinoilta todennäköisesti käytännössä täysin ja työmarkkinoiden valta-asetelmat ylipäätään muuttuisivat nykyisestä hyvin merkittävästi.

Markkinoilla toimisi siis keskenäänkin kilpailevia yhtiöitä, joissa työntekijät päättäisivät palkoista eli myös yhtiön voittomarginaalista ja joiden kansainvälinenkin kilpailukyky olisi motivoituneemman työvoiman ansiosta varmasti parempi kuin sellaisilla yhtiöillä, missä työntekijät ovat ”vain töissä” niiden työntekijöiden jäädessä vaille mahdollisimman suurta osuutta työnsä tuotosta ja joiden voitot menevät mahdollisesti ties kenelle. Sosiaaliyhtiöjärjestelmällä saattaisi olla myös sellainen vaikutus, että Suomen nykyisen järjestelmän puitteissa olevia työmarkkinoita enemmän tai vähemmän vieroksuvat kokisivat työnteon hyvin merkittävästi mielekkäämmäksi.

Tällainen järjestely johtaisi ehkä myös siihen, että Suomesta tulisi etenkin mahdollisen ulkomailla tapahtuvan asianmukaisen kampanjoinnin myötä hyvin houkutteleva maa sellaisille osaajille, joiden kotimaa ei tarjoa erityisen houkuttelevia mahdollisuuksia, joiden osaamista ei arvosteta heidän mielestään riittävästi ja/tai jotka haluavat muuttaa Suomeen aatteellisista syistä. Tämänkaltaiset maahanmuuttajat todennäköisesti myös harvemmin olisivat vaatimassa mitään positiivista erityiskohtelua vaan olisivat hyvin tyytyväisiä Suomen heille tarjoamista mahdollisuuksista ja kotoutuisivat itsekseen.

Jotta järjestelmässä olisi myös muodollinen mekanismi, joka estäisi palkoilla ja palkanlisillä kikkailun siten, että kaikki voitto päätyisi jollain tavalla työpaikkademokraattisen päätöksenteon kautta työntekijöiden varsinaisiin palkkoihin ja niiden lisiin siten, että varsinaista osinkoa ei jäisi jaettavaksi lainkaan hyvinvointivaltion jäädessä täten sijoituksestaan huolimatta nuolemaan näppejään, valtiolla tulisi sosiaaliyhtiöiden omistajana luonnollisesti olla oikeus lakkauttaa suhdannevaihteluista riippumattomista syistä sijoitusvaiheessa sovituista tuottotavoitteista jälkeen jäävä sosiaaliyhtiö, jotta niistä koituvat nettokustannukset yhteiskunnalle jäisivät minimaalisiksi, valtion kun täytyy saada niistä voittoa, että niihin sijoittaminen vaikkapa lainarahalla eli talouden elvyttäminen kannattaa; tuottotavoitteen olisi hyvä ylittää ainakin valtion pääomasta maksama korko.

Valtion sijoitustoimintaa hoitaisivat valtionsijoittajan virkaan nimitetyt vain ja ainostaan soveltuvuuden perusteella valitut henkilöt, joita varmaankin kannattaisi olla kuitenkin melko paljon. Koska nämä henkilöt eivät sijoittaisi omia rahojaan ja heidän käytössään olisi lähes rajaton määrä pääomaa, heidän peruspalkkansa lisäksi heille maksettavan vaikkapa kuukausittaisen toimintaan sitouttavan bonuksen muotoisen tulospalkkion tulisi olla suhteessa henkilökohtaiseen taloudelliseen vastuuseen ja mahdollisesti jopa negatiivinen, mikä olisi luultavasti sopiva kannustin houkuttelemaan kyseisiin tehtäviin lähinnä niihin hyvin soveltuvia henkilöitä. Nettotappiota aikaansaavat valtionsijoittajat tulisi luonnollisesti erottaa systemaattisesti, ei minkään subjektiivisen harkinnan perusteella, mutta kuitenkin siten, että arvostelussa otetaan yleisen taloustilanteen muutokset huomioon esimerkiksi jonkinlaisen yllättävän laskusuhdanteen vaikutuksen huomioivan korjauskertoimen muodossa.

Jos näille luonnollisesti lakisääteisen salassapitovelvollisuuden puitteissa toimiville valtionsijoittajille siis annettaisiin epäsuorasti tehtäväksi sijoittaa toimintaan, jonka katsovat todennäköisesti kehittyvän nettona voitolliseksi ei tällaista järjestelmää nyt aivan suunnitelmataloudeksikaan voisi nimittää; muodostuvat yhtiöt oletettavasti verkostoituisivat jo olemassaolevaan markkinatalousrakenteeseen ihan itsekseen. Sen verran suunnitelmatalouden suuntaan kannattaisi ehkä kuitenkin mennä, että valtionsijoittajia ohjeistettaisiin sijoittamaan ensisijaisesti tuottavaan ja tuottavuutta tukevaan työhön, etenkin asuntorakentamiseen, vientiteollisuuteen ja kotimaan markkinoilta puuttuvaan teollisuuteen, jonka puutetta paikataan tuonnilla ja hyödyllisiin palveluihin, erityisesti vakuutus- ja pankkitoimintaan. Turisteja houkuttelevaan toimintaan sijoittaminen saattaisi myös olla varsin hyödyllistä. Painopistealoilla toimiviin menestystä saaviin yrityksiin sijoittaneille voitaisiin tietysti maksaa korotettua tulospalkkiota alakohtaisesti määriteltynä esimerkiksi valtioneuvoston päätöksen mukaisesti.

Sosiaaliyhtiöiden kilpaillessa keskenäänkin ja julkisen rahoituksen ollessa käytännössä saatavilla kaikille sopiville hakijoille virkasijoittajien suuren määrän vuoksi, monopolit olisivat mahdottomia, ellei niitä luoda ja ylläpidetä lailla, kuten joillain aloilla nykyisin. Tulot päätyisivät siis nykyistä suuremmassa määrin niille, jotka ovat ne omalla rehellisellä työllään oikeasti ansainneet ja yksityisen pääoman merkitys valtarakenteita luovana tekijänä vähenisi aina vain useampien valitessa ehkä ennemmin yhteisvastuullisessa yhtiössä työskentelyn kuin yksityisomisteisen työnantajan. Onkin aivan mahdollista, että sosiaaliyhtiöt tuottaisivat valtiolle aikanaan huomattavasti enemmän kuin nykyinen yhteisöverotus, sillä niiden perustaminen olisi todennäköisesti kannattava vaihtoehto työväestön hulppealle enemmistölle, koska se mahdollisesti sekä kasvattaisi heidän henkilökohtaisia tulojaan että rahoittaisi heitä hyödyttävää hyvinvointivaltiota suoraan; verotusta voitaisiinkin keventää näitä valtion saamia tuloja vastaavasti kansalaisten ostovoiman parantamiseksi ja sitä kautta elintason kehityksen nopeuttamiseksi.

Valtion ansiotulo-, pääomatulo- ja yhteisöverotuksen poistaminen palvelisi tällaisen järjestelmän yhteydessä siis erityisesti sosiaaliyhtiöissä työskentelevien etua ja varsinkin yhteisöveron poistamiseen yhdistettynä toimisi myös kannustimena sijoittaa yksityistäkin pääomaa Suomeen jatkossakin, sillä voitoista nykyistä enemmän osingoille pääsevällä työvoimalla olisi paljon suurempi kannustin panostaa yksityisomisteiseenkin yhtiöön samaan tapaan kuin sosiaaliyhtiöiden työntekijöillä eli siten, että eivät ainakaan vaadi itselleen epätarkoituksenmukaisen korkeaa palkkaa, mikä parantaa yhtiöiden hintakilpailukykyä ja mahdollistaa voitollisen toiminnan, mistä sijoittajakin pääsisi osingoille, oli sijoittaja sitten valtio tai yksityinen taho. Pääoman tuotto yksityisille omistajille ei ehkä olisi yhtä suurta kuin kapitalistisemmissa maissa, mutta tuottoa silti; tuotot olisivat silti suhteellisesti vähintäänkin jotakuinkin samalla tasolla kuin ne ovat nykyisin verotuksen vuoksi. Mahdollisesti suuriakin voittoja tuottaville huippuosaamista vaativille tulevaisuuden avainaloille todennäköisesti löytyisi edelleen yksityisiäkin sijoittajia ja tietysti myös motivoituneita ja osaavia työntekijöitä, jotka ovat nykyisinkin Suomen pääasiallinen houkutin ulkomaisillekin sijoittajille. Suomeen sijoittaminen luultavasti koettaisiin myös varsin eettiseksi työväestön hyvän aseman ja muidenkin kulutuspäätöksiin vaikuttavien tekijöiden vuoksi, millä olisi varmaankin oma vaikutuksensa, etenkin jos Suomelle rakennetaan ulkomailla poikkeuksellisen eettisen sijoituskohteen ja valmistusmaan imagoa. Se, että tuote olisi valmistettu Suomessa voisi siis olla kansainvälisesti huomattavastikin nykyistä merkittävämpi markkinointitekijä jo itsessään.

Tällainen verotusuudistus tekisi Suomesta myös todennäköisesti eräänlaisen pääomatukikohdan eli maan, mihin pääomatulot kotiutetaan ja mistä käsin pääomaa hallitaan, mikä niin ikään loisi työpaikkoja ja kehittäisi talouttamme samalla kun työväestön suhteellinen asema paranisi kilpailua merkittävästi lisäävän sy-järjestelmän myötä ilman, että kapitalistien ja yksityisten työnantajien toimintaa tarvitsisi erityisemmin rajoittaa tai verottaa. Saisipahan se aikaan senkin, että myös työntekijöiden yksin tai yhdessä yksityisesti omistamat yhtiöt eli oletettavasti etenkin pienet ja keskisuuret yritykset voisivat toimia huomattavasti nykyistä helpommin, sillä jos niiden työntekijöiden palkkoja, yhtiön voittoa ja siitä jakamaa osinkoa ei veroteta ainakaan valtion toimesta, niin yhtiön on helpompi kasvaa ja työntekijöiden helpompi vaurastua omalla työllään. Tämä oletettavasti vähentäisi etenkin kasvua tavoittelevien yritysten veropakolaisuutta ja etupäässä suuryrityksille mahdollisen verosuunnittelun tuomaa kilpailuetua pienempiin yrityksiin nähden sekä motivoisi työntekijöitä ansaitsemaan enemmän eli menestymään työssään paremmin, koska negatiivinen kannustin lisäansiotulojen hankintaan poistuisi, mistä olisi hyötyä koko kansantaloudelle.

Verohallinnon virtaviivaistumisen seurauksena valtiovarainministeriön menot oletettavasti pienenisivät havaittavasti. Parasta verohallintoa onkin sellainen, millä voidaan kerätä riittävät verotulot mahdollisimman kustannustehokkaasti ja veronmaksajien aikaa mahdollisimman vähän vieden; verotuksen uudistamisen yksityiskohtia käsittelen tarkemmin seuraavassa luvussa. Kuntien tulisi verotusuudistuksen ja sy-järjestelmän käyttöönoton myötä luonnollisesti saada oikeus kantaa kunnallistason ansiotuloveron lisäksi myös pääomatulo- ja yhteisöveroja parhaaksi katsomallaan tavalla ja millä kunnat voisivat halutessaan rakentaa itselleen sopivaa imagoa.

Mikäli yksilö kykenee esittämäni kaltaisessa talousjärjestelmässä hankkimaan poikkeuksellisen suuret henkilökohtaiset tulot niin olkoon sitten niin, hän on ne ehkä oikeasti ansainnutkin. Tällaisessa järjestelmässä tuloeroja onkin hyvin vaikea pitää haitallisena, jos kaikkein pienituloisimpienkin tulot kasvavat eli heidän ostovoimansa ja täten absoluuttinen elintasonsa paranee; heidän olisikin ehkä hyvä olla ennemminkin kiitollisia niille itseään tuotteliaammille, joiden työpanos ylläpitää yhteiskuntaamme ja kehittää sitä edelleen. Tulonjaon ei siis tule olla mahdollisimman tasainen vaan mahdollisimman oikeudenmukainen, jotta yhteiskuntamme jäsenillä olisi mahdollisimman terveet kannustimet, mutta kuitenkin turvatut elämän perusedellytykset vaikka työkyky ei olisikaan erityisen hyvä.
Tällaisen jokaista parhaan kykynsä mukaan yhteisten asioiden ylläpitoon osallistumiseen kannustavan järjellisen sosialismin muovaaman yhteiskunnan perusperiaatteen voinee tiiviistää sanoihin kullekin tarpeen lisäksi ansioidensa mukaan.

Jos valtio ei verottaisi tuloja niin ulkomailta paljon tuloja saavien suomalaistenkin olisi huomattavasti houkuttelevampi asua Suomessa ja tästä olisi myös yleistä hyötyä; kannattaa muistaa sekin, että kaikki kuluttajat maksavat myös arvonlisä- ja muita välillisiä veroja ja täten rahoittavat kulutuksellaan muun muassa hyvinvointipalveluja, joista pienituloisimmat hyötyvät tietysti suhteellisesti eniten, mikä yhdistettynä sosiaaliyhtiöiden valtiolle tilittämiin voittoihin tekisi niissä työskentelevistä hyvinvointivaltiota erityisesti tukevia, jotka ansaitsivat kaikkien hyvinvointivaltiota arvossa pitävien kunnioituksen; vaikka kaikenlaisten tulojen veroprosentti olisikin 0, Suomessa pääomatuloillakin elävät maksaisivat aina veroja, jos ylipäätään ostavat mitään välillisesti verotettua. Välillisen verotuksen ansiosta runsaskin kulutus on siis hyvinvointivaltiollekin hyväksi ja jos Suomesta tulee vaikkapa jossain määrin kyseisenlaisen toiminnan kansainvälinen keskus niin mikä ettei, aina parempi, etenkin jos sellaisesta pitävät kantavat rahansa sosiaaliyhtiöihin.

Sosiaaliyhtiöjärjestelmä siis ilmeisesti tekisi sekä kapitalisteista, työantajajärjestöistä että yleissitovista työehtosopimuksista kertaheitolla työntekijälle huomattavasti nykyistä merkityksettömämpiä sen mahdollistaessa valtion rahoituksen mahdollisimman vähäbyrokraattisen hankkimisen ja täten saadessa työntekijöistä aikaan niin kovan kilpailun, että etenkin demokraattisesti tapahtuva työpaikkakohtainen palkoista sopiminen olisi huomattavasti käytännöllisempi ratkaisu kuin työntekijöille kovin etäisten tahojen tekemät palkkalinjaukset. Se saattaisi myös johtaa elinkeinoelämän sääntelyn kokonaisvaltaiseen yleishyödyllisemmäksi kehittämiseen varsin lyhyellä aikataululla, koska valtiollakin olisi siihen suora taloudellinen kannustin. Sosiaaliyhtiöjärjestelmän käyttöönoton seurauksena yhteiskuntamme muuttuisi myös hieman sosialistisemmaksi säilyttäen kuitenkin markkinatalouden tehokkuusedut.

Sosiaaliyhtiöiden yleistymisen myötä ammattiliittojen rooli luultavasti muuttuisikin ensisijaisesti työnantajajärjestöjen kanssa palkoista neuvottelevista tahoista ennen kaikkea työntekijöiden ja heidän hallitsemiensa yhtiöiden yhteistyöjärjestöiksi, millä olisi kulttuuriimme oletettavasti positiivinen vaikutus. Jos työntekijät saisivat päättää palkkatasostaan itse, he luultavasti useimmiten ennemmin laskisivat palkkojaan alle nykyisten työehtosopimusten määrittelemän tason kuin alkaisivat jakaa samaa työmäärää pienemmälle määrälle ihmisiä. Nykyisestä työmarkkinatilanteesta keskustellessa täytyy kuitenkin ymmärtää, että työehtosopimusten yleissitovuus ei ole se varsinainen ongelma vaan niiden määrittelemien palkkojen varsin korkea taso.

Työehtosopimusten yleissitovuuden vuoksi niissä määritellyt palkkojen nykytasot ilmeisesti heikentävät sekä yleisesti kilpailukykyämme että yksilötasolla työssä jaksamista, sillä jos esimerkiksi käytännössä 10 ihmisen työhön on yleissitovuuden takia varaa palkata vain 8 ihmistä, kyseiset 8 uupuvat todennäköisemmin ja heidän maksamistaan veroista täytyy sitten myös kustantaa työttömiksi jäävän kahden työttömyydestä, työssäkäyvien lisääntyneistä sairaspäivistä ja niistä seuraavasta työntekijäkohtaisen tuottavuuden laskusta seuraavat suorat ja epäsuorat kustannukset, jolloin tämän esimerkin kahdeksan työllisen taloudellinen nettohyöty voi olla aika lähellä nollaa ellei jopa sen alle. Onkin yhteiskunnallisesti huomattavasti parempi ratkaisu, että 10 ihmistä on töissä 10:n palkalla kuin että 8 ihmistä on töissä 10:n palkalla.

Työn keskusjohtoisesti vähintään jollekin vähimmäistasolle hinnoittelevilla yleissitovilla työehtosopimuksilla on myös sellainen vaikutus, että töitä, joista ei kannata maksaa kuin alle niissä määritellyn vähimmäispalkan ei teetetä ainakaan palkkatyönä tavanomaisessa työsuhteessa, mistä kärsivät etenkin ne ihmiset, joiden on haastavaa saada parempipalkkaista työtä eli yhteiskuntamme haavoittuvimmissa asemissa olevat – jos he haluavat tehdä työtä työehtosopimusten määrittelemää palkkatasoa pienemmällä palkalla, heidän täytyy toimia yrittäjinä, mikä ei kaikille kyseisenlaisessa asemassa oleville välttämättä kovin hyvin sovi ja tällainen järjestelmä saattaakin täten lisätä työmarkkinoilta syrjäytymistä.

Muun muassa juuri tähän sosiaaliseen tilaukseen onkin Suomessa vastattu ”kevytyrittämisellä”, missä käytännössä yrittäjätoimintaa harjoittavat ulkoistavat laskuttamisensa ja kirjanpidon monien valitessa myös lähes normaalin palkkatyön tekemisen laskuttavan toiminimen kautta, mikä tekee täysin suoritepalkalla työskentelyn ja keikkaluonteisen työn suhteellisen helpoksi ja millä voidaan kiertää Suomen kankeaa työlainsäädäntöä täysin laillisesti. Vuokratyöyhtiöitäkin Suomessa on vain, koska työmarkkinamme ovat muuten aika jäykät; nykyisin on tarjolla aiempaa vähemmän pysyvää täysiaikaista työtä ja jos nollatuntisopimuksia ja samankaltaisia järjestelyjä ei hyväksytä, päätyvät nämä ihmiset vuokratyöfirmojen kautta kuitenkin samankaltaisiin töihin työnantajalle suuremmin kustannuksin eli varsinaista työtä teetetään vähemmän. Työmarkkinoiden hieman epätarkoituksenmukainen sääntely onkin luonut tämän muuten tarpeettoman vuokratyönvälitysalan.

Epätavanomaisten työsuhteiden ja osa-aikaisen yrittämisen osuus kaikista työsuhteista on todennäköisesti vain kasvamassa talouden muuttuessa toiminnoiltaan jatkuvasti dynaamisemmaksi ja jotakuinkin puoli vuosisataa vanha sosiaaliturvajärjestelmä, jonka suunnitteluajankohdan yhteiskuntaolosuhteiden vuoksi sen suunnittelijat eivät ole käytännössä erityisemmin ottaneet huomioon muiden vaihtoehtojen kuin säännöllisen kokoaikatyön ja täystyöttömyyden olemassaoloa on varmasti jatkossa aina vain ongelmallisempi. Sosiaaliturvajärjestelmää olisikin parasta uudistaa siten, että koko- tai osa-aikaisesti niin yritystoimintaa harjoittava kuin palkkatyötäkin tekevä saisi työstään aina merkittävän lisän nettotuloihinsa eli niin, että kannustinloukku katoaisi.

Sosiaaliturva- ja verotusuudistusten oletettavasti aikaansaama työssäkäyvien ostovoiman kasvu saattaisi hyvinkin johtaa myös etenkin keskiluokan syntyvyyden nousuun, minkä alhainen taso onkin monien hyvinvointivaltioiden perustavanlaatuinen ongelma ja mistä niiden yleisesti harjoittama etenkin palkkatulojen kireä verotus lienee osittain vastuussa. Progressiivisen tuloverotuksen poistaminen vaikuttaisi myös niin, että toisen vanhemman ansioiden kasvaessa toinen voisi vähentää työssäkäymistään verrattain paljon ilman, että perheen nettotulot laskevat. Näin vanhemmuudelle jäisi elämässä ehkä nykyistä helpommin tarpeen mukaan enemmän tilaa, mistä olisi oletettavasti yhteiskunnallista hyötyä.

Myös kunnallista päivähoitoa, yksityisen hoidon tukea ja kotihoidon tukea kannattaisi luultavasti päivittää esimerkiksi siten, että alaikäisten lasten vanhemmat saisivat käyttöönsä lapsikohtaisia lastenhoitopalveluseteleitä, joilla saisi joko kunnallisen päivähoitopaikan tai kunnan varoista Kelan kautta sopivan kuukausittaisen rahasumman itselleen tai lapsen muulle hoitajalle, mikä poistaisi järjestelmästä tarpeettoman monimutkaisuuden.

Jotta järjestelmä hienostuisi itsekseen, kuntien tulisi saada päättää rahoittamiensa lastenhoitopalvelusetelien rahallinen arvo muillekin kuin päiväkodeille parhaaksi katsomallaan tavalla myös lasten iästä ja muistakin mahdollisista huolenpidon tarvetta lisäävistä ominaisuuksista riippuen käytännössä lähes täysin itsenäisesti eli kunhan se vain ylittää lakisääteisen indeksiin sidotun alarajan. Kunnat oletettavasti pyrkisivät pitämään korvaukset sellaisella tasolla, että väestön lastenhoito-osaamista saataisiin hyödynnettyä mahdollisimman hyvin niin, että lastenhoidosta koituu kunnalle mahdollisimman pieni taloudellinen rasite ja että kotitalouksien käytettävissä olisi tätä kautta odotettavasti jonkin verran keventyvän kunnallisverotuksen jälkeen hieman enemmän tuloja.

Kunnallisen päivähoidon paikkakohtaisten todellisten kuukausikustannusten ollessa kautta maan minulle tuntemattomista syistä 1000 euron kieppeillä, nykyisenkaltaisista päivähoitomaksuista voitaisiinkin oikeastaan luopua, sillä ei niillä kunnallista päivähoitoa kuitenkaan rahoiteta lähellekään kokonaan; ne luovat järjestelmään vain tarpeetonta monimutkaisuutta, mikä oletettavasti haittaa varhaiskasvatusalan hienostumista. Valtion ja kuntien kannattaisi ehkä myös ylläpitää yhteistä varhaiskasvattajien maine- ja välityspalvelua, mistä voisi tarkistaa alalle rekisteröityneiden toimijoiden hoitamien lasten huoltajilta saaman palautteen; sekä palautteen antajat että saajat yksilöitäisiin järjestelmätasolla henkilötunnuksin.

Palataksemme vielä valtion talouspolitiikkaan, elvyttävää talouspolitiikkaa voitaisiin tietysti harjoittaa myös vaikkapa siten, että valtio investoisi hyödyllisen infrastruktuurin rakentamiseen. Yleislinjauksena kannattaneekin pitää sitä, että lainarahaa ei tule käyttää juoksevien kulujen kattamiseen vaan investointeihin.

Yleistä mielialaa mahdollisesti kohottavan rohkea ja kunnianhimoinen ja oletettavasti muutenkin hyödyllinen julkinen rakennusprojekti voisi olla vaikka moottori- ja rautatieyhteyden rakentaminen Turun saariston ja Ahvenanmaan kautta Ruotsiin, missä pisin tarvittava yksittäinen siltaosuus olisi Manner-Ahvenanmaan ja Ruotsin välillä; saaristoon voitaisiin laivaväylien avoinna pitämiseksi rakentaa Manner-Ahvenanmaan sekä itä- että länsipuolisia saarten välisiä tunneliosuuksia samaan tapaan kuin Juutinrauman sillan yhteydessä on tehty. Pisin siltaosuus Ahvenanmaan ja Ruotsin välillä olisi vähintään noin 12 kilometriä silta- ja tunnelirakentamisen kokonaistarpeen ollessa noin 46 kilometriä, mistä tunnelia olisi alle 2 kilometriä olettaen, että sellaiset rakennettaisiin sillan molempiin päihin meriliikenteen helpottamiseksi. Manner-Ahvenanmaan itäpuolisessa saaristossa siltaa, teitä ja tunnelia tarvitsisi rakentaa tällä välillä yhteensä vähintään noin 60 km eli jos reitti pyrittäisiin pitämään jotakuinkin mahdollisimman lyhyenä ja nopeana. Itämeren syvyyskarttaa voi tarkastella täällä. 

Tietysti juuri Ahvenanmaan ja Ruotsin välissä on yksi Itämeren syvimmistä kohdista (esitetyllä reitillä korkeintaan hieman alle 220 m syvää), mutta sillan rakentaminen tällaistenkin syvyyksien yli saattaa olla mahdollista, jos sitä vain tosissaan yritetään, syvänne kun ei ole tämän reitin kohdalla mitenkään tolkuttoman leveä. Sillan pylväiden syviin vesiin pystyttäminen onnistunee parhaiten joko miehitettyjen tai miehittämättömien sukellusalusten avulla ja valmiita elementtejä käyttäen. Matalampiinkin vesiin sillan voisi rakentaa, mutta tällöin siitä tulisi huomattavasti pidempi. Silta- ja tunneliyhteys Manner-Suomesta Ahvenanmaalle tulisi luonnollisesti toteuttaa suomalaisvoimin, mutta Ahvenanmaan ja Ruotsin välinen osuus yhdessä ruotsalaisten kanssa. Siltayhteyden rakentaminen olisikin mielenkiintoinen haaste molemmille maille; Ahvenanmaasta voisikin sen jälkeen kehittyä varsin mielenkiintoinen ja huomattavasti tiheämmin asuttu suomalaisten ja ruotsalaisten verrattain neutraali kohtaamispaikka, minkä edellytyksenä tosin kyllä olisi ahvenanmaalaisten hieman eriskummallisen kotiseutuoikeusjärjestelmän purkaminen.

Jos siltaverkostoon yhdistettäisiin esimerkiksi kaikuluotaimia tai edes kuuntelulaitteistoa ja pylväiden välille vedettäisiin veden alla kaloille ja pyöriäisille liian suurisilmäistä erikoisverkkoa, saataisiin aikaiseksi varsin hyvä este- ja valvontajärjestelmä, mikä käytännössä estäisi sukellusveneiden huomaamattoman pääsyn Pohjanlahteen. Vastaava siltapohjainen järjestelmä Suomen ja Viron välillä taas estäisi sukellusveneiden huomaamattoman pääsyn Suomenlahden pohjukasta muuhun Itämereen ja täten esimerkiksi yllätystärvelemään Suomen ja Ruotsin välistä siltayhteyttä, mutta tällaista siltaa Suomenlahden yli ja siihen liittyvää sukellusveneverkkoa ei liene toistaiseksi erityisen tarpeellista rakentaa, pelkän kaikuluotainvalvonnan kun voisi toteuttaa Suomenlahdella ilman siltaakin.

Palataanpa kuitenkin vielä verotukseen.


 

V. Verotuksen järkeistämisen yksityiskohdat ja niihin liittyvistä asioista

Ylempänä kuvailemani kaltaisen maanarvoveron tuottoa on yllättävän vaivatonta arvioida: Tilastokeskuksen mukaan  77 % Suomen maa-alueesta on metsää, hieman alle 9 % maatalousmaata, 4,4 % rakennettua maata ja noin 10 % muuta maata. Nämä luvut eivät ole erityisen täsmällisiä, mutta koska parempiakaan ei ole kovin helposti saatavilla niin käytetään näitä; hyvin suuntaa antavia laskelmia niillä kuitenkin saa aikaiseksi.

Metsäntutkimuslaitoksen tilastojen mukaan vuonna 2014 maassamme myytyjen metsäkiinteistöjen kauppahinta oli keskimäärin 2742 € / ha eli 0,2742 € / m². Tässä tulee kuitenkin ottaa huomioon se, että metsämaan kauppahintoihin sisältyy myös puuston arvo. Metsämaan verotettavana arvona tulee käyttää vain maapohjan arvoa ja tässä yhteydessä vaikuttaa tarkoituksenmukaisimmalta käyttää puuttoman metsämaan keskimääräisenä verotettavana arvona ehkä hieman alakanttiin olevaa arviota eli viidennestä keskimääräisestä kauppahinnasta.

Peltomaan hinnasta saa hyvin käsityksen tästä Maanmittauslaitoksen vuoden 2013 kiinteistökauppatilastosta, jonka taulukon 4.1 mukaan peltomaan kauppahintojen keskiarvo oli 8404 euroa;  Ylen 2014 lopulla julkaiseman uutisen mukaan peltomaan hinta olisi ”noin 8500 euroa hehtaarilta”. Laskelmia tehdessä lienee parasta käyttää uusimpia tietoja tai arvioita, joten 8500 € / ha eli 0,85 € / m² lienee tarkoituksenmukaisin.

Koska yllä olevasta Maanmittauslaitoksen julkaisusta ei löydy maanomistusveron tuottoarviolaskelmien kannalta todella käytännöllistä kaikkien rakennuskäyttöön soveltuvien tonttien hintojen keskiarvoa eikä edes asuinkerrostalotonttien kauppahintojen keskiarvoa, minkä avulla olisi kyseisen yleiskeskiarvon voinut ehkä laskea hyvinkin tarkkaan, täytyy tonttien arvo per neliömetri arvioida saatavilla olevien tilastojen perusteella, mutta kuitenkin varsin maltillisesti. Tällaisella menettelyllä sain tonttien keskimääräiseksi hinnaksi neliömetriltä mahdollisesti aika reilustikin alakanttiin olevan 22 euroa; tälle väittämälle tarkempia perusteluja alla.

Asuinpientalotonttien keskimääräinen neliöhinta koko maassa 2014 3. vuosineljänneksellä oli Tilastokeskuksen mukaan 26,1 euroa. Asuinkerros- ja asuinrivitalotonttien hinnan voidaan tämän Maanmittauslaitoksen vuoden 2007 julkaisun taulukkojen 2 ja 18 vertailun perusteella olettaa olevan noin 1,5-kertainen AP-tontteihin verrattuna eli 62 € / m² tarkasteltuna ajanjaksona. Tämän julkaisun taulukosta 19 laskemalla saadaan laskemalla selville tutkimusajanjaksona 2001-2005 toteutuneiden asuinpientalotonttikauppojen tarkempi keskihinta, joka on noin 41,68 € / m² ja mikä taulukossa 2 on pyöristetty 42:een.

Yleisen rakennuksen tonttien eli Y-tonttien neliöhintojen voidaan tämän ylempänä linkitetyn julkaisun kanssa ilmeisesti varsin vertailukelpoisen saman vuoden julkaisun taulukon 1 tietoja ylempänä linkitetyn julkaisun taulukkoon 2 vertaamisen perusteella olettaa olevan keskimäärin noin 0,75-kertaisia AP-tontteihin verrattuna eli noin kolmanneksen AR- ja AK-tonttineliöiden keskihinnoista, tarkkaan ottaen 32,32 € / m².

Jos AP-tonttien hintojen suhde AR/AK-tontteihin ja Y-tontteihin on nykyisin sama kuin aiemmin ja koska AP-tonttien hinta vuonna 2014 oli 26,1 e / m², niin Suomen kaiken tonttimaan nykyisestä yhteisarvosta suuntaa antavien laskelmien perusteella voi aika huoletta olettaa, että tuottoarviolaskelmani ovat tonttimaan osalta hieman alakanttiin, mikä on oikeastaan vain positiivista, kuten alempana käy ilmi.

Näiden tietojen perusteella yllä olevaa 22 e / m² voitaneenkin pitää suhteellisen luotettavana arviona siitä, mikä tonttimaan keskimääräinen hinta ainakin on. Ei täysin miellyttävän tarkka, mutta hyvin suuntaa antava luku, missä olen luonnollisesti huomioinut maanarvoveron käyttöönoton oletettavasti varsin maltillisen tonttien hintoja laskevan vaikutuksen ja vielä liioitellut sitä merkittävästi siten, että olen laskenut toteutuvan verotettavan arvon olevan noin 80 % nykyarvosta.

Muuksi maaksi luokiteltavaa maata en ole näissä laskelmissani huomioinut, sillä niiden kauppahinnoista ei ole saatavilla riittävästi tietoa; laskelmissa muun kuin metsä-, pelto- ja tonttimaan verotettava arvo on 0 € / m².

Maanarvoveron vähentäessä maan hinnoitteluun liittyvää spekulaatiota se myös osaltaan jossain määrin ehkäisisi kiinteistökuplien muodostumista ohjaamalla enemmän pääomaa tuottavampaan toimintaan vakauttaen näin koko taloutta.

Suomen maapinta-alan ollessa 303 890,89 km² eli 303 890 890 000 m², saadaan Tilastokeskukselta saatuja prosenttiosuuksia ja yllä esitettyjä neliömetrihintoja käyttäen laskettua, että 5 % maanarvoveron tuotto olisi metsämaan osalta hieman alle 420 miljoonaa euroa vuodessa, koska valtio omistaa noin 35 % kaikesta metsämaasta.

Maatalousmaan arvon 5 % tasoisen verotuksen tuotoksi saataisiin noin 1,16 miljardia euroa eli yllättävän tarkkaan saman verran kuin mitä Suomen valtio maksaa kotimaista lisämaataloustukea. Koska tämä kannustaisi hyödyntämään maatalousmaata mahdollisimman tehokkaasti, mutta kestävästi, olisi tätä hyvä kompensoida ainakin vastaavasti korotetuilla maataloustuilla, joiden nettotason nouseminen nykyisestä johtaisi kotimaisten elintarvikkeiden myyntihinnan laskuun eli harvempien suomalaisten olisi houkuttelevaa ostaa ulkomaisia elintarvikkeita ja suomalaista ylijäämäruokaa ei tämän vuoksi tarvitsisi myydä ulkomailla polkuhintaan, koska se menisi kotimaassakin kaupaksi, mikä tekisi järjestelmästä hieman järkevämmän ja parantaisi myös kauppatasettamme. Korottamalla maatalouden tulotukia niin paljon, että kotimaiset elintarvikkeet olisivat hinnoiltaan täysin kilpailukykyisiä tuontielintarvikkeiden kanssa voitaisiinkin ruoan yleistä hintatasoa näin laskea.

Maataloustuilla onkin yhteiskunnassamme kaksoisrooli: Sopivan suuruisina ne tekevät kotimaisesta ruoasta kotimaan markkinoilla kilpailukykyisen hintaista ja näin ylläpitävät kotimaista ruokatuotantoa. Järjestelmä onkin järkevää säilyttää, jotta kansallamme olisi aina jotain syötävää maailmanpoliittisesta tilanteesta eli ruoantuontimahdollisuuksista riippumatta. Se myös pienentää ruoan osuutta kotitalouksien kulutusmenoista, mikä on erityisen merkittävää niin paljon ruokaa tarvitseville kotitalouksille kuin pienituloisillekin. Maataloustukia voidaankin pitää siis sekä epäsuorina tulonsiirtoina etenkin suuremmille lapsiperheille että Suomen itsemääräämisoikeutta vahvistavina. Suomalaiset maanviljelijät ovatkin suoraan sanottuna kansakuntamme kivijalka – olisikin oikeudenmukaista, että nämä hyvinvointiyhteiskuntamme jatkuvuuden kannalta äärimmäisen tärkeää työtä tekevät ihmiset ansaitsisivat keskimäärin hieman enemmän kuin nykyisin.

Luonnollisesti sosiaaliyhtiötkin voisivat toimia maatalousalalla esimerkiksi siten, että ne ostaisivat viljelyskelpoista maata sieltä, mistä sitä hyvään hintaan saa eli vaikkapa Itä-Suomen hiipuvilta maatalousalueilta ja palkkaisivat niille väkeä töihin. Osinkoahan tällaisten yhtiöiden ei välttämättä kannattaisi jakaa eikä valtion tulisi sitä edellyttääkään, pääasia kun on ruokahuollon varmuus; työntekijät voisivat jakaa yhtiön maataloustulon keskenään palkkoina. Maataloustukien suuruuteen vaikuttavia tekijöitä voisi myös muokata siten, että maataloustuotteilla olisi yleinen tulotuki, jonka kertoimet sitten määrittyisivät tuotettujen tuotteiden, niiden halutun tuotannon ja tuotantokunnan mukaan, mistä viimeksimainitulla voitaisiin vaikuttaa maatalouden ja sitä kautta muunkin taloudellisen toiminnan hiipumiseen paljonkin niillä alueilla, millä sen ehkäisyn katsotaan olevan tarpeen. Nykyinen tukialuejako on tätä silmälläpitäen ehkä hieman liian karkea; olisi luultavimmin tarkoituksenmukaisempaa määritellä tuki kuntakohtaisesti juuri sopivalle tasolle. Maataloustukijärjestelmää tulisi myös jatkuvasti pyrkiä kehittämään laadukasta ja terveellistä kotimaista ruokaa tieteen keinoin mahdollisimman suuria määriä kestävällä tavalla tuottamaan kannustavaksi ja tätä kautta ruoan tarjontaa lisääväksi.

Tuettaviksi maataloustuotteiksi olisi siis ehkä yhteiskunnallisesti hyödyllistä lukea myös metsämarjat, metsäsienet ja yllättävän ravinteikkaat ihmisravinnoksikin pienellä käsittelyllä kelpaavat jäkälät, joita voisikin vaikka viljellä muuten lähes arvottomalla kitumaalla tai täysin arvottomalla kallioisella joutomaalla; marjoja ja sieniä saa kerätä jokamiehenoikeuksin, mutta jäkälää ei. Jäkälän käytöstä löytyy tietysti suomenkielistäkin tietoa. Jotkin jäkälälajit saattavat soveltua myös lääkkeiden ja lisäravinteiden raaka-aineiksi ja saahan niistä valmistettua myös väriaineita. Tällainen järjestely nostaisi vientiinkin sopivan marja- ja sienisadon talteenottoastetta merkittävästi, laskisi marjojen ja sienten myyntihintoja Suomessa ja lisäisi porotaloudenkin käytössä olevaa jäkälää, mitä kautta poronlihantuotantokin ehkä kasvaisi. Jäkälä kuitenkin kasvaa hitaahkosti, joten erittäin paljoa sitä ei voine vuosittain kerätä ja vaikka voisikin, niin ei siitä siltikään luultavasti muodostuisi suomalaisten ruokavalion uutta kulmakiveä. Jos nämä tuet olisivat sopivan suuruisia ja niitä maksettaisiin kaikille niiden vastaanottajiksi soveltuville talteenottoa järjestäville tahoille, ei Suomen ulkopuolelta tuleville poimijoille olisi välttämättä tarvetta lainkaan.

Jos tuotamme ruokaa yli oman tarpeen, voi väestömmekin kasvaa niin, ettei meidän tarvitse murehtia mahdollisesta ruokapulasta lainkaan; pohjoinen maamme saattaakin kyetä ruokkimaan arvaamattoman suurta väestöä. Kotimaista ruokaa riittäisi toki vielä paljon useammalle, jos maataloustuotteita ei käytettäisi muuhun kuin ihmisten ruokkimiseen, mutta koska ihmisravinnoksi kelpaavan ruoan syöttämistä liha- ja maitokarjalle voi ehkä olla vaikea kieltää, lienee parasta pyrkiä vaikuttamaan valistuksen kautta tarpeen mukaan.

Ruoan myyntihintaan voidaan toki vaikuttaa myös verotuksella, mutta siitä hieman alempana.

Palataanpas tästä syvempääkin käsittelyä ansaitsevasta aiheesta kuitenkin tässä kirjoituksessa takaisin maanarvoveroon:

Käyttämällä tonttien neliömetrihinnan keskiarvona yllä mainittua 22 euroa / m², saadaan tonttimaan arvon 5 % verotuksen tuotoksi vaatimattomat noin 14,7 miljardia euroa. Tällä tonttimaan hinnalla 5 % maanarvovero voisi tuottaa yhteensä siis noin 16,3 miljardia euroa eli yli 40 % valtion nykyisistä verotuloista. 6 % maanarvovero taas tuottaisi samalla tonttimaan hinnalla arviolta yli 19,5 miljardia ja 7 % hieman alle 22,8 miljardia eli vastaavasti noin puolet tai yli puolet valtion nykyisistä verotuloista; 4 % vero tuottaisi puolestaan noin 13 miljardia.

Vuoden 2015 talousarvion mukaan tulojen ja varallisuuden perusteella kannettavat verot eli ansio- ja pääomatuloverot, yhteisövero, korkotulojen lähdevero ja perintö- ja lahjavero tuottavat valtiolle noin 11,99 miljardia euroa. Näistä kaikista voitaisiin siis luopua kerralla vain 4 % maanomistusveron käyttöön ottamisen yhteydessä ja verotulot vielä kasvaisivatkin. Lienee kuitenkin tarkoituksenmukaisinta, että tämä maanarvoveron tuotosta tulojen ja varallisuuden perusteella kannettavien verojen lakkauttamisen kompensoimisen jälkeen ylitse jäävällä osuudella pienennättäisiin etenkin ruoka-, lääke-, matka- ja asumiskustannuksia niihin liittyvien arvonlisä- ja energiaverojen keventämisen kautta ja yleisluontoisemmin verotuksen yksinkertaistamiseen, mikä vähentäisi myös hallinnollista rasitetta merkittävästi.

Etenkin energiaverotusta olisi hyvä järkeistää kansalaisten arkea parantavalla tavalla: polttoaineita poislukien ongelmallinen sekä täysin tuontitavaraa oleva kivihiili ja hieman kivihiiltä vähemmän, mutta silti jossain määrin ongelmallinen polttoturve olisi hyvä verottaa saman verran niiden energiasisällön mukaan (senttiä per megajoule, MJ), jolloin tietynlaisille polttoaineille ei annettaisi verotuksella kilpailuetua, mikä kannustaisi myös mahdollisten kotimaisten korvaavien polttoaineiden kuten uusiutuvista raaka-aineista syntetisoidun dieselin ja bensiinin tuottajien hiomaan toimintansa erittäin kustannustehokkaaksi ja täten kansainvälisestikin kilpailukykyiseksi; kulkuneuvojen voimanlähteiden aikaansaamia haitallisia saasteita tulisi kuitenkin verottaa etenkin ajoneuvoveron kautta. Yhtenäisen verokannan ansiosta polttoaineiden jakelukin pysyisi vähintäänkin yhtä vaivattomana kuin nykyisin, koska niitä voisi sekoittaa fossiilisiinkin vastaaviin tarpeen mukaan ja jopa yksinkertaistuisi dieselin ja kevyen polttoöljyn verotuksen harmonisoituessa. Korottamalla myös kivihiilen ja turpeenkin verotusta neste- ja kaasumaisten polttoaineiden verotuksen voisi helpommin harmonisoida yleisesti energiasisältöä vastaavaksi niin, että taloudellisesti erittäin merkittävien polttoöljyjen verotus ei kuitenkaan nousisi.

Toisin sanoen bensiinin ja dieselin energiaverotusta voitaisiin laskea reilusti ja polttoöljyjen hieman, jos kivihiilen ja maakaasun energiaverotus jotakuinkin kaksinkertaistettaisiin ja turpeen noin kolminkertaistettaisiin. Kaikkien tavanomaisten liikennepolttoaineiden verotuksen huomattava keventäminen helpottaisi suurempien asutuskeskusten ulkopuolisessa suurten etäisyyksien Suomessa asuvien ja ylipäätään kaikkien omaa autoa tarvitsevien ihmisten elämää merkittävästi. Tämän lisäksi voisimme kannustaa sähköntuotannon suhteen korkeampaan kotimaisuusasteeseen pyrkimiseen verottamalla sähköstä vain tuontisähköä siten, että sen verotus olisi hieman kireämpää kuin kaiken sähkön nykyisin. Sähköä Suomessa tuottavilla yhtiöillä olisi siis Suomen markkinoilla selkeä kilpailuetu ja kivihiilen, maakaasun sekä turpeen verotuksen kiristäminen pitäisi huolen siitä, että sähkön tuotannon niitä käyttäen ei pitäisi ainakaan pidemmällä tähtäimellä lisääntyä nykyisestä; niiden verotusta voitaneen tarpeen mukaan myös tarkistaa ylöspäin, jotta toivottu vaikutus saadaan aikaiseksi.

Verotusta yleisesti järkeistämällä voitaisiin luopua seuraavista valtiolle maksettavista veroista ja veronluonteisista maksuista: Ansio- ja pääomatuloverot ml. Yleisradiovero, yhteisövero, korkotulojen lähdevero, perintö- ja lahjavero, eräistä vakuutusmaksuista suoritettava vero, apteekkimaksut, ruoan arvonlisävero, lääkkeiden arvonlisävero, henkilökuljetusten arvonlisävero, lehtitilausten arvonlisävero, makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien valmistevero, eräiden juomapakkausten valmistevero, autovero, varainsiirtovero, käyttövoimavero, ratavero, tietoyhteiskuntamaksu, radiotoiminnan valvontamaksu, postitoiminnan valvontamaksu, varmennemaksu, lentoliikenteen valvontamaksut, väylämaksut, katsastustoiminnan valvontamaksut, öljyjätemaksu, muut vähäiset verot ja veronluonteiset maksut, sähkö- ja maakaasuverkkomaksut ja tuulivoimamaksu sekä rahoitusvakausviraston hallintomaksu. Näille löytyy tarkempia perustelujakin tämän luvun lopussa linkitetyistä liitteenä olevista taulukkolaskelmista.

Näiden tilalle tulisi 3 uutta veroa: maanarvovero, sokerivero ja transrasvavero, joista kaksi jälkimmäistä olisivat huomattavasti tarkoituksenmukaisempia korvaajia makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien kategoriselle verottamiselle. Yhtenäistämällä arvonlisäverokanta muilta osin saataisiin myös kompensoitua joidenkin arvonlisäverojen poistamista. Jotta verokertymä olisi riittävä, myös joitain muitakin veroja kuten kannustinvaikutuksiltaan hyödyllistä jäteveroa ja arpajaisveroa täytyisi tässä yhteydessä korottaa; tästäkin yksityiskohtaisempia tietoja taulukkolaskelmissa. Yleistä arvonlisäveroa voitaisiin myös laskea, jos maanarvoveron tuottoa kasvatetaan vastaavasti; yleinen ALV-kanta voisi olla 24 % sijasta 20%, jos maanarvovero olisi 5 % sijasta 6 % ja 15 %, jos kantaisimme 7 % maanarvoveroa. 15 % ja 7 % voisi olla taloudellisen toimeliaisuuden kannalta näistä kolmesta paras yhdistelmä. Jos maanarvoveron tuotto taas ylittäisi odotukset, niin muita veroja voitaisiin vastaavasti keventää; aloittaa voisimme työtä välillisesti verottavasta arvonlisäverosta, minkä keventäminen mitä luultavimmin lisäisi taloudellista toimeliaisuutta edelleen.

Vaikka ajoneuvoveroakin voisi ehkä laskea, sen säilyttäminen on kuitenkin sikäli hyödyllistä, että autoveron poistamisen yhteydessä oikein toteutettuna se vähentäisi autokannan uusiutumisen kautta liikenteen tuottamia ympäristöhaittoja, joten kokonaan sitä ei kannata poistaa, terveydelle haitallisia hiukkaspäästöjä tuottamattomin voimanlähtein varustetuilta autoilta vain. Nykystandardien mukaisia polttomoottoreita enemmän saastuttavia moottoreita käyttävien autojen ajoneuvoveron tulisi siis olla moninkertaisesti suurempi verrattuna nykyaikaisiin lähes täysin näitä varsinaisia saasteita tuottamattomiin autoihin, jotta ne poistuisivat liikennekäytöstä mahdollisimman tehokkaasti.

Myös teiden kuluminen ja hiekoitushiekan jauhautuminen tuottaa alueellisesti moottoripäästöihin verrattuna lieviä terveyshaittoja aiheuttavia hiukkaspäästöjä, joten yksikään auto ei ole täysin hiukkaspäästötön, vaikka voimanlähde olisikin. Karkeat katupölyhiukkaset aiheuttavat kuitenkin lähinnä lyhytaikaisia ylähengitystieoireita eivätkä pääse verrattain suuren kokonsa vuoksi tunkeutumaan keuhkoihin samaan tapaan kuin pienhiukkaset, joiden pitoisuuksien vähentämisen hengitysilmassa täytyykin olla yksi kansanterveyden edistämisen prioriteeteista. Autoveron voidaankin ihan rehellisesti sanoa sekä lisäävän keuhkosairauksien määrää että tekevän niiden oireista vakavampia ja kyseisten sairauksien hoidosta täten vaikeampaa. Autoveron poistamisen vaikutusta kauppataseeseen voisi kompensoida esimerkiksi kotimaiseen autoteollisuuteen panostamalla. Alan osaamista maastamme kyllä löytyy, joten vientituotteitakin saataisiin varmasti aikaiseksi.

Yleisesti ottaen Suomen on järkevämpää keskittyä suomalaisten hengitysilman laadun parantamiseen ja energiatalouden kehittämiseen muun muassa verokannustimin liikennepolttoaineiden epätarkoituksenmukaisen verottamisen ja itsensä turhaan uhraavan globaalin ilmastopolitiikan suunnannäyttäjän roolissa toimimisen sijasta, sillä Suomi tuottaa alle 0,2 % maailman hiilidioksidipäästöistä ja niistäkin alle 20 % on liikenteestä; päästörajoitussopimuksiin meidän on järkevää sitoutua vain, jos kaikki Suomea enemmän päästöjä aikaansaavat maat tekevät niin ensin. Kansantaloudellinen itsetuhoisuus ilmastonsuojelun nimissä onkin täysin järjetöntä, sillä tuotanto siirtyy sen myötä maihin, joissa päästörajoitukset ovat vähäisempiä tai olemattomia ja joista Suomessa alasajetun teollisuuden tuotteita korvaavat tuodaan sitten tänne kysyntää vastaavasti, mikä tietysti heikentää kauppatasettamme ja mihin liittyvästä rahtiliikenteestä tulee vielä reilusti lisää päästöjä. Ei olekaan vaikea päätellä, keiden asiaa Suomea tällaisen ilmastopolitiikan esimerkinnäyttäjäksi tahtovat oikeasti ajavat riippumatta siitä, tekevätkö niin tietoisesti vai ymmärtämättömyyttään. Voimmekin vaikuttaa ilmastoon myönteisesti varmasti parhaiten niin, että otamme kansainvälisen ilmastopoliittisen keskustelun rohkeasti haltuun ja pyrimme ratkaisemaan päästösopimusongelman isot ensin -periaatteella.

Käytännössähän kokonaisvaltainen verotusmuutos olisi luultavasti hyvä toteuttaa asteittain, jotta saamme muun muassa arvioitua maanarvoveron toteutuvaa tuottoa paremmin ja samalla kehitettyä siihen liittyvää hallintoa käytännön kokemusten kautta aluksi esimerkiksi 2 % maanarvoveroa kantamalla ja veroasteen tasapainossa pitäviä uudistuksia toteuttamalla. Tavoitteiden tulee olla selkeitä, mutta välietappien järjestyksen ei välttämättä kiveen kirjoitettu. 2 % maanarvovero tuottaisi alustavien laskelmien perusteella noin 6,5 miljardia euroa, joten muuta verotusta voitaisiin uudistaa sellaisen käyttöönoton yhteydessä heti aika paljon; aloittaa voisimme autoveron ja käyttövoimaveron poistamisesta, energiaverotusuudistuksesta sekä ruoan ja lääkkeiden arvonlisäveron poistamisesta.

Verotukseen liittyvät yhteenvetävät taulukkolaskelmat löytyvät täältä.

Maanarvoveron tuottoarvioon liittyviä lisälaskelmia löytyy taas täältä.

 

VI. Sosiaali- ja eläketurvajärjestelmämme ovat epätarkoituksenmukaisia

Sosiaaliturvajärjestelmän kannustinloukku on tunnetusti ongelma, mutta tähän mennessä julkisuudessa enemmän käsitellyillä perustulo- ynnä muilla ratkaisuilla sitä tuskin ratkaistaan. Ottaen edelliseen liittyen huomioon vielä sen, että koska nykyisin 75 % työeläkemaksuista käytetään suoraan eläkkeiden maksamiseen ja rahastoista otetaan ulos suurinpiirtein sen 25 % verran kuin mitä niihin työeläkemaksuja sijoitetaan, ovat nykyisin maksetut eläkkeet ja järjestelmän hallinnointi jotakuinkin 100 % veronluonteisin maksuin rahoitettuja menoja ja tulonsiirtoja toisilta suomalaisilta, kuten tämän julkaisun kuviosta 1 selviää; hallinnointimenojen suuruus hämmästyttänee muitakin tässä eniten. Eläkerahastot toki tuottavat, mutta eivät keskimäärin niin paljoa, että järjestelmä olisi kestävällä pohjalla ja jos niitä käytetään eläkemenojen kattamiseen nykyjärjestelmän puitteissa niin nyt työssä oleville on luvassa ostovoimaltaan ehkä nykyistä vastaava eläke vastineeksi tulotasoon suhteutettuna moninkertaisista työeläkemaksuista vanhempien ikäluokkien maksamiin työeläkemaksuihin verrattuna; 1975-2007 välillä työeläkemaksujen kokonaisprosentti nousi 6,9 %:sta n. 20,3 %:in ja nyt 2015 ne ovat yhteensä tasan 24 %. Järjestelmä onkin aika kaukana oikeudenmukaisesta eikä ole erityisen järkevää pyrkiä vain siirtämään sen ongelmien ratkaisua mahdollisimman kauas tulevaisuuteen.

Eläkkeet on kuitenkin luvattu, joten kunnia vaatii, että ne myös maksetaan – muussa tapauksessa nuorempienkin usko valtion kestävään oikeudenmukaisuuteen haihtuu hyvin nopeasti. Tätä lupausta ei kuitenkaan todennäköisesti voida kunnioittaa käytännössä kovin hyvin eläkkeiden nykyisellä rahoitustyylillä. Nykymuotoisen työeläkemaksun ollessa käytännössä kaikkien maksama tasaveron luonteinen sosiaaliturvamenojen kattamiseen korvamerkitty maksu, niiden nousu heikentää ja on jo heikentänyt Suomen talouden toimintakykyä hyvin merkittävällä tavalla aivan taatusti, mikä yhdistettynä eläkeläisten terveydenhuoltokustannusten nykyiseen kasvavaan kehityssuuntaan johtaa Suomen talouden heikkenemiseen entisestään. Monet työikäiset suomalaiset aivan ymmärrettävästi kokevatkin parhaaksi vaihtoehdokseen Suomesta pois muuttamisen tai heitä hyväksi käyttävään eläkejärjestelmään maksamisen minimoimisen esimerkiksi toiminimen kautta työskentelyn kautta ainakin siihen asti, että tilanne korjaantuu; järjestelmän etenkin parhaassa työiässä olevia hyväksi käyttävä luonne ei siis käytännössä palvele vanhojakaan ja tilanne tulisikin korjata mahdollisimman pian.

Tähän massiiviseen rakenteelliseen ongelmaan on kuitenkin ehkä ratkaisu, joka tyydyttäisi sekä nuoria että vanhoja; ratkaisun toista puolta eli nykyisen eläkejärjestelmän luomien vastuiden rahoitusta käsittelen seuraavassa luvussa.

Työikäisille ratkaisu lähtisi siitä, että sosiaali- ja eläketurva yhdistettäisiin yhdeksi koko elämän kattavaksi järjestelmäksi; tämäntyylistä ratkaisua kutsutaan yleisluontoisesti sosiaaliturvatiliksi. Lähes kaikki tulonsiirrot ja nykyisen julkisen sairausvakuutuksen korvaava sosiaaliturvatili tarjoaisi aina kaikille tarpeen mukaan taloudellista apua ilman byrokratiaa ja odottelua. Tili voisi mennä perusturvaa nostaessa miinukselle ja yksilö maksaisi sen negatiivisen saldon takaisin yhteiskunnalle parhaan kykynsä mukaan, ihan niin kuin nykyisinkin tapahtuu veronmaksun muodossa, joskin ei aivan yhtä yksilökohtaisella tasolla. Positiivinen saldo taas olisi säästöjä työttömyyden, sairauden ja/tai vanhuuden varalta, kasvaisi korkoa korolle ja jota yksilö voisi itse hallita suunnitelmiensa mukaisesti.

Suomen kansalaisten käytössä olevalle vastaavalle järjestelmälle sopivampi nimitys voisi olla vaikkapa kansaneläketilijärjestelmä, sillä tilimuotoinen sosiaaliturva toimisi siten, että vaikka sillä ei olisikaan pakollisista työeläkemaksuista kertyneitä säästöjä työttömyyden tai sairauden varalta niin siltä voisi nostaa sopivasti mitoitettua perusturvaa iästä riippumatta; luonnollisesti kansaneläketilijärjestelmää hallinnoisi siis Kansaneläkelaitos eli kansaneläketili muotoutuisi puhekielessä ehkä kelatiliksi. Kuvaus tällaisen tilin mahdollisesta yhteistoiminnasta terveydenhuoltojärjestelmän kanssa löytyy täältä.

Jotta seuraavan kappaleen esimerkkilaskelmat olisivat nykyjärjestelmän kanssa vertailukelpoisia, täytyy ymmärtää, että nykyiset työnantajamaksut ovat oikeasti osa bruttotuloja, mistä peritään muita veroja ennen työnantajamaksuiksi nimetty tasavero; nykyjärjestelmän kanssa verotettavia tuloja 3040 euroa kuukaudessa ansaitsevan 25-vuotiaan bruttotulot ovat siis todellisuudessa palkkalaskurin mukaan 3705,15 euroa. Työntekijälle työnantajamaksujen jälkeen jäävästä osuudesta peritään myös työntekijän työeläkemaksu, joka tässä esimerkkitapauksessa on 5,7 % ja työttömyysvakuutusmaksu 0,65 %, jotka tosin ovat valtion tuloverotuksesta vähennettävissä; ylempänä kuvatun kaltaisen verotusuudistuksen myötä niistäkin tulisi siis luopua. Vertailun vuoksi nykyisin ”bruttona” 1520 euroa kuukaudessa ansaitsevan todelliset bruttotulot ovat 1852,58 €. Nykyisin työnantajamaksut ovat siis alle 53-vuotiaille todellisista bruttoansioista kannettava noin 18 % tasavero ja 53 vuotta täyttäneille noin 17 % tasavero, mistä jäljelle jääviä tuloja nimitetään verotettaviksi tuloiksi; yleisesti ottaen työnantajamaksujen voitaneen siis sanoa olevan nykyisin noin 17,5 % tasavero.

Jos pakolliset työeläkemaksut olisivat tällaisessa järjestelmässä esimerkiksi lähtökohtaisesti 15 % ja negatiivissaldoisen sosiaaliturvatilin haltijalle 25 % ja indeksiin sidotun yleisen perusturvan suuruus aluksi enintään esimerkiksi 760 euroa kuukaudessa niin negatiivissaldoisen tilin haltijalle tulojen +-0-kohta eli missä työeläkemaksuja maksaisi yhtä paljon kuin perusturvaa nostaisi olisi 3040 euroa kuukaudessa; jos työeläkemaksu olisi negatiivissaldoisille 25 % sijasta 30 %, 0-kohta olisi noin 2533 euroa kuukaudessa. Käytettävissä olisi taas vastaavasti 760 euroa vähemmän kuukaudessa, jos pyrkisi saattamaan tilin tulevaisuutta silmälläpitäen positiivissaldoiseksi ja jättäisi perusturvan nostamatta; tämä antaisi yksilölle siis huomattavasti pelivaraa yllättävien menojen varalta, etenkin jos perusturvaa voi nostaa myös alle enimmäissumman kuukaudessa. Eri yhdistelmien vaikutuksia voi kokeilla tämän taulukon avulla.

Perusturvaa nostavien pienituloisimpien työssäkäyvien käytettävissä olevat varat kasvaisivat kuitenkin huomattavasti nykyisestä riippumatta siitä, että onko työeläkemaksuprosentti 25 vai 30 etenkin ottaen huomioon kunnallisveron perus- ja tulonhankkimisvähennyksistä johtuvan käytännössä progressiivisen luonteen ja kannustinloukkukin poistuisi varsin tehokkaasti. Perusturvan ollessa riittävällä tasolla ei erillisiä asumisen tukiakaan tarvittaisi, mikä eliminoisi kannustinloukun käytännössä kokonaan ja tekisi asumisen rahoittamisesta täysin byrokratiatonta, mikä helpottaisi sopivan asunnon etsintää ja myös yhteisasumista. Erillisten asumisen tukien poistuminen saattaisi laskea myös edullisimpien asuntojen vuokria, sillä asumisen tuet vaikuttavat niihin nostavasti. Opiskelijoiden tulisi tietysti voida nostaa tavanomaista opintolainaa sen vaikuttamatta perusturvaan mitenkään; myös 15 vuotta täyttäneen, mutta alle täysi-ikäisen työ- tai opiskelusyistä itsenäisesti asuvan tulisi voida saada perusturvaa Kelan sen tarpeelliseksi katsoessa. Opiskelijoiden perusturvan suuruuden noustessa samalle tasolle kuin työttömien poistuisivat välittömän taloudellisen haitan luomat negatiiviset kannustimet hakeutua opiskelemaan. Opintojen ohessa työskentely olisi myös nykyistä helpompaa tulorajojen poistuessa.

Jos jollakulla olisi täysin pakottava tarve saada perusturvaa suurempia tulonsiirtoja, tulisi Kelan voida myöntää tarveharkintaista lisäturvaa, mikä korvaisi tarveharkintaisen toimeentulotuen. Sosiaaliturvasta tulisi siis täysin niin sanotusti yhdeltä luukulta toimiva ja lähes aina käsittelyajaton sekä hallinnollisesti huomattavasti kevyempi. Järjestelmän tulisi kuitenkin toimia niin, että jos Kelan järjestelmä havaitsee jonkun virallisesti työkykyisen kansalaisen, joka ei ole myöskään opinnoissaan riittävästi edennyt opiskelija nostaneen perusturvaa kolmen kuukauden ajan ja olleen myös täysin tuloton, tulisi sen ilmoittaa asiasta automaattisesti henkilön asuinkunnan sosiaaliviranomaisille. Sosiaaliviranomaiset kävisivät kartoittamassa kyseisen henkilön mahdollisen sosiaalihuollon tukitoimenpiteiden tarpeen ja pyrkivät paikantamaan hänet, jos hän ei ole tavoitettavissa eikä löydy virallisesta osoitteestaankaan. Jos tällaista henkilöä ei löydettäisi esimerkiksi 10 päivässä etsinnän alusta, tulisi perusturvan maksaminen lopettaa, minkä seurauksena hän päätyisi mitä luultavimmin sosiaalihuoltoverkoston piiriin oma-aloitteisesti, jos ei ole poistunut maasta pysyväisluonteisesti, missä tapauksessa hän ei luultavasti kaipaa suomalaista sosiaaliturvaakaan.

Niille, jotka eivät syystä tai toisesta kykenisi elinaikanaan saamaan saldoa positiiviseksi olisi kyseessä nettotulonsiirto ja saldon työllään positiiviseksi saaneilla järjestelmä toimisi eläkesäästötilinä, jolta voisi esimerkiksi työttömyyden, osa-aikatyön tai sairauden aikana nostaa eläkesäästöistään tarpeen mukaan varoja käyttöön yksinkertaisesti ilmoittamalla asiasta Kelalle sähköisesti tai kirjallisesti samaan tapaan kuin perusturvaakin nostettaisiin; kuukausittain säästöistä nostettavissa olevan summan olisi hyvä kuitenkin olla jotenkin rajattu, esimerkiksi vaikkapa korkeintaan 80 % edeltävien 3 vuoden keskiansioista, mitkä Kela voisi laskea maksettujen työeläkemaksujen perusteella, mutta kuitenkin vähintään perusturvan verran. Tämä vähentäisi eläke- ja sosiaaliturvaksi tarkoitettujen säästöjen käyttämistä heti ja tekisi eläkepääoman karttumisesta todennäköisempää, yksilön kuitenkin voidessa itse päättää käytännössä täysin, että harjoittaako eläkesäästämistä Kelan puitteissa. Kela maksaisi nämä säästöistä nostetut varat juoksevien menojen kassastaan ja ottaisi itselleen vastaavan korvauksen kyseisen henkilön eläkevaroista, jolloin tililtä varoja nostava saisi ne käyttöönsä välittömästi.

Jos inflaatio on 1 %, palkan kehitys koko työuran ajan +2,5 % vuodessa, pääoman tuotto 6 % vuodessa ja todellisena bruttona 2500 euroa kuukaudessa ansaitseva saa 25-vuotiaana eläketilinsä positiiviseksi ja alkaa täten kartuttamaan eläkesäästöjä, olisi hänellä parhaassa mahdollisessa tapauksessa 65 vuotta täyttäessään eläkesäästöjä noin 900 000 euron verran, minkä turvin voisi nauttia nykyrahassa hieman yli 2800 euron eläkettä niin, että eläkesäästöt eivät edes hupenisi. Nuorempanakin voisi tietysti eläkkeelle jäädä, jos katsoo eläkepääomansa takaavan riittävän elintason. Eläkepääomaa kuluttamalla voisi tietysti nauttia parempaakin eläkettä ja vaikka tehdä suurempia kertahankintoja. Ylitettyään jonkin tietyn sopivan ikärajan, kuten vaikka 50 vuotta tulisi yksilön saada eläketili täysin omaan hallintaansa ilman minkäänlaisia rajoituksia.

Positiivisen kansaneläketilin saldon tulisi tietysti jäädä perinnöksi kuten muunkin henkilökohtaisen pääoman, mutta negatiivista ei tulisi huomioida perintöä määriteltäessä lainkaan, mikä johtaisi siihen, että vaatimattomiakin, mutta kuitenkin asuntolainan lyhennykset kattavia suhteellisen säännöllisiä työtuloja saava voisi ajan mittaan hankkia jonkinlaisen omistusasunnon ja halutessaan jättää sen mahdollisille perillisilleen, millä luultavasti olisi pitkäkestoisia myönteisiä vaikutuksia yhteiskuntaamme. Pankki oletettavasti haluaisi asuntolainan myöntämistä harkitessaan virallisen työeläkemaksutodistuksen, mistä työtulot käyvät ilmi. Muunkinlaista omaisuutta voisi kartuttaa samaan tapaan työtuloista sivuun laittamalla, mistä niin ikään olisi yhteiskunnallista etua senkin oletettavasti ennaltaehkäistessä syrjäytymistä.

Virallisesti työkyvyttömien eli sairaslomalla ja työkyvyttömyyseläkkeellä olevien sekä vanhuuseläkeiän ylittäneiden tulisi voida nostaa sosiaaliturvatililtä kuukausittain indeksiin sidottua ja nykyrahassa esimerkiksi 440 euron suuruista työkykyrajoitteisuuslisää, jolloin täysin työkyvyttömän tai eläkeikäisen perusturva olisi kuukaudessa yhteensä 1200 euroa, johon tulisi joka vuosi tietysti indeksikorotukset eli nykyisin takuueläkkeen ja eläkkeensaajan asumistuen varassa olevien tulotaso pysyisi jotakuinkin samana.

Tällaisesta kansaneläketilijärjestelmäksikin kutsuttavissa olevasta jatkuvasti itsensä osittain rahoittavasta sosiaali- ja eläketurvajärjestelmästä koituvat menot eivät aivan välttämättä olisi pienemmät kuin nykyisen järjestelmän, mutta olisipahan järjestelmä ainakin kannustavampi ja käytännönläheisempi. Jos tällaisella järjestelyllä saa vähennettyä myös hallinnollisia ja muitakin kustannuksia, niin aina parempi.

Järjestelmään liittyvät kustannuslaskelmatkin olisin tietysti tehnyt mielelläni, mutta niiden tekeminen edellyttää varsin yksityiskohtaisia tilastotietoja työkykyisten työikäisten tuloista. Tällaista ei valitettavasti ole vapaasti saatavilla valmiina tilastotuotteena vaan soveltuva tilastotuote täytyisi siis hankkia Tilastokeskukselta mittatilauksena.


 

VII. Valtion toimenkuvan laajentaminen saattaisi mahdollistaa paljon uutta

Kansaneläketilijärjestelmään siirtyminen ei olisi aivan helppoa. Käytännössä se vaatisi, että nykyisten eläkkeiden maksuun kehitettäisiin jokin täysin uusi tulonlähde, jotta nykyisin työssä olevat voisivat siirtyä yllä kuvatun kaltaiseen täysin rahastoivan eli heille varallisuutta kartuttavan eläkejärjestelmän piiriin. Nykyjärjestelmään eläkemaksuja maksaneille, mutta uuteen järjestelmään siirtyville täytyisi myös maksaa vanhan järjestelmän mukaista työeläkettä siinä määrin, mitä heille on nykyjärjestelmän puitteissa tietyn iän jälkeen luvattu suhteessa siihen, miten paljon he ovat nykyiseen järjestelmään maksaneet.

Mistäs nämä tulot sitten taiotaan? Ratkaisu on ehkä yllättävänkin yksinkertainen: Valtion voi ajatella olevan kuin eräänlainen rahasto, joka on demokraattisen prosessin kautta hallittu ja jonka ottamien lainojen vakuutena on sen kyky kantaa osakkailtaan veroja, joiden kantokykyennuste yhdistettynä maksukäyttäytymiseen on käytännössä valtion saama luottoluokitus.

Valtio voisikin toimia huomattavasti nykyistä enemmän varsinaisesti rahastona, kunhan toiminta on vain voitollista; ongelmana on vain se, että käytettävissämme ei ole kansantaloutemme kokoon suhteutettuna hyvin suurta määrää pääomaa kuten vaikkapa Norjan valtion eläkerahastolla, jonka pääoman ennustetaan kasvavaan biljoonaan eli tuhanteen miljardiin euroon 2019 mennessä.
Tähänkin ongelmaan on kuitenkin ehkä ratkaisu: Otetaan lainaa, joka sijoitetaan siten, että se tuottaa enemmän kuin mitä korkomenoihin kuluu.

Kaikkea tähän tarkoitukseen tarvittavaa lainaa ei kuitenkaan kannata hankkia markkinoilta siten, että sen vakuutena on vain valtion veronkantokykyennuste. Jos ottaisimme aluksi ihan tavallista valtionvelkaa vaikka 10 miljardia euroa ja sijoittaisimme koko summan hajautetusti siten, että jäämme nettona voitolle sijoitusten tuoton ylittäessä lainan koron, voidaan korkomenojen jälkeen yli jäävä tuotto käyttää vaikka valtion budjettivajeen paikkaamiseen tai eläkkeiden maksamiseen. Selvästikään 10 miljardin euron pääoman tuotto ei riittäisi kattamaan aina vain kasvavia työeläkemenoja, joiden ennustetaan kasvavan 24,5 miljardiin 2015 aikana ja jatkavan kasvuaan. 

Pääomaa saa kuitenkin ehkä käyttöön hieman enemmänkin ja erittäin tarkoituksenmukaisesti: Yllä mainitun 10 miljardin alkulainan vakuutena on käytännössä vain veronmaksajien maksukyky ja ehkä jossain määrin valtion nykyinen omaisuus, joten sen korko on markkinoiden mukaan elävä tavanomainen valtionvelan korko. Jos kuitenkin luomme 10 miljardin osakepääoman avulla uudenlaisia vakuusasiakirjoja eli yhdenlaisia arvopapereita, joissa velkaa vastaava osuus osakeomaisuudesta on velan ensisijaisena vakuutena ja joissa on viimesijaisena vakuutena myös veronmaksajien maksukyky niin niiden avulla saatettaisiin saada lainaa melko paljonkin, vaikka niiden korko olisikin verrattain matala ja laina-aika vaikka kymmeniä vuosia, tällaisten arvopaperien ollessa kaksoisvakuudellisen luonteensa vuoksi selkeästi ensiluokkaisia.

Näiden arvopapereiden avulla saatujen lainojen koron pitkäaikaisen ennustettavuuden ollessa niiden käyttötarkoituksen vuoksi erittäin tärkeä asia Suomen talouden vakaudelle, tulisi näissä lainoissa olla kiinteä korko, jonka voisi toteuttaa siten, että ensin pyritään saamaan lainaa varsin matalalla kiinteällä korolla, esim. 0,8 %, jos siis otamme valtion omistaman rahaston kautta varsinaista lainaa emmekä myy valtion velkakirjoja. Jos lainaa ei saa näillä ehdoilla ja tällä korolla haluttua määrää niin nostetaan korkoa 0,9 %:in ja niin edelleen. Tähän kun yhdistetään vielä se, että kaikki näiden arvopaperien avulla otettu laina käytettäisiin siihen, että Suomen valtio hankkisi aina vain lisää tuottavaa osakepääomaa niin ehkä varallisuutta kertyisi ajan mittaan jopa niin paljon kuin joillain suurilla investointipankeilla on eli lähemmäs tuhatta miljardia Yhdysvaltain dollaria vastaavat varat, ellei jopa enemmän. Vähimmäisvarantojärjestelmässä keskeisen rahaa annetun lainan verran luova peruspiirre on tässä luonnollisesti keskeisessä asemassa; jos omaisuutta löytyy vakuudeksi niin pankin kannattaa antaa lainaa käytännössä aina, koska sillä ei ole siinä oikein mitään menetettävää. Tavanomaisesta valtion velkakirjojen myymisestä ei siis olisi kyse vaan ensisijaisesti valtion omistaman rahaston ottamista ihan suorista lainoista tahoilta, jotka kykenevät luomaan uutta rahaa annettujen lainojen verran. Rahaa voi luoda vähimmäisvarantojärjestelmässä todella paljon, joten lainaa oletettavasti myös annettaisiin vähimmäisvarantovaatimusten puitteissa. Hyvinkin suuria rahoituslaitoksia maailmassa kyllä on, joten lainansaantipotentiaali ei välttämättä ole kovin pieni; joissain maissa vähimmäisvarantovaatimuksia ei ole lainkaan. Lainarahaa voisi tietysti hankkia tavanomaisempaankin tapaan myymällä kaksoisvakuudellisia valtion velkakirjoja, jotta yhteisen rahastomme käytettävissä oleva pääoma olisi mahdollisimman suuri. Vaikka kokoon ei saataisikaan ihan biljoonan tai useampien kokoista pääomaa sijoitettavaksi ja Suomelle omaa pääomaa kartuttamaan niin tämänsuuntainen toiminta olisi silti Suomelle hyödyllistä, sillä saatavilla tuotoilla saataisiin vähintäänkin tilkittyä valtion budjettivajetta ja varsinainen velkaantuminen vähenisi ellei jopa loppuisi, minkä lisäksi sillä saataisiin ehkä katettua ainakin osa eläkemenoistakin ja täten laskettua työeläkemaksuja, mistä ei voi ainakaan haittaa olla ja mikä siis laskisi kokonaisveroastetta.

En voinut varsinaisesti pidättäytyäkään tekemästä hieman laskelmia mitä jos-hengessä: Jos kaikki menisi jostain syystä suorastaan oivallisesti ja valtion näin ottaman lainan keskimääräinen korko olisi vaikka 1,5 %, osin Suomeen ja pääosin tietysti voimakkaasti kasvaviin maihin painotetun osakesalkun keskimääräinen tuotto esimerkiksi suhteellisen uskottava 6 % ja sijoitettua pääomaa yhteensä biljoona, niin tämä pääoma tuottaisi Suomen valtiolle vuodessa keskimäärin noin 45 miljardia euroa, mistä eläkkeiden maksamisen jälkeen yli jäävästä osuudesta osa sijoitettaisiin uudelleen; jos eläkkeitä maksettaisiin joka ainoa vuosi 24,5 miljardia ja vieras eli lainattu pääoma tuottaisi nettona 45,1 miljardia, ylijäämää kertyisi joka vuosi noin 20,6 miljardia ja tästä uudelleensijoitettaisiin joka vuosi 65 % eli noin 13,4 miljardia keskimäärin 6 % tuottavalla tavalla, valtiolla olisi 30 vuoden kuluttua yli 1060 miljardia velatonta osakepääomaa ja 50 vuoden kuluttua noin 3900 miljardia, valtion nykyisen omaisuuden ollessa siis noin 80 miljardin arvoinen. Korkeampien tuottoprosenttien ja erisuuruisten alkupääomien vaikutusta ylijäämäkertymään voi kokeilla tätä taulukkoa hyödyntämällä; mitä enemmän pääomaa Suomelle kertyy, sitä enemmän Suomi voi tehdä hyvää. Jos nykyiset eläkerahastovarat (noin 172,5 miljardia) saataisiin siirrettyä ylijäämärahastoon, olisi varallisuuden kertyminen luonnollisesti vielä nopeampaa; biljoona tulisi 65 % uudelleensijoitusosuudella ja 6 % tuotolla täyteen alle 20 vuodessa. Jos varallisuutta taas kartutettaisiin vain nykyisten eläkevarojen tuotoilla ja kaikki ylijäämä käytettäisiin esimerkiksi valtionvelan lyhentämiseen ja muihin julkisiin menoihin niin biljoonan kertymiseen menisi hieman yli 30 vuotta. Asiassa kannattaisikin ilmeisesti soveltaa sekä välittömän elämänlaadun huomioivaa että kaukonäköistä harkintaa, jotta kaikkien ikäluokkien edut tulevat huomioiduiksi. Valtion osakepääoman tuoton käyttötavasta päätettäisiin tietysti viime kädessä demokraattisen prosessin kautta.

Sitä mukaa kun lainat erääntyvät voi tällaista lainalla tapahtuvan sijoitustoiminnan sykliä aloitella uudelleen. Eläkemenojen jälkeen yli jääviä tuottoja voisi siis käyttää myös muiden julkisten menojen rahoittamiseen eli niiden tuoton avulla voitaisiin lyhentää valtion varsinaista velkaa sekä laskea veroja, joista työn veroihin luettavan arvonlisäveron keventäminen olisi prioriteetti. Verotuloja tulisi kuitenkin korvata sijoituksista saatavilla tuloilla varsin maltillisesti, jottei Suomen taloudessa oleva rahan määrä kasva liian voimakkaasti ja aiheuta voimakasta inflaatiota. Koska Suomessa liikkeellä olevan rahan määrä ei täysin rahastoivaan eläkejärjestelmään siirtymisen myötä tällaisesta julkisen talouden rahoitusjärjestelystä huolimatta luultavasti kasvaisi räjähdysmäisesti, ei inflaatiokaan oletettavasti karkaisi käsistä. Tällainen pääomasijoitustoiminta luonnollisesti loisi myös kehittyviin maihin työpaikkoja, mikä parantaisi sikäläisten elintasoa; sijoituksissa tulee tietysti huomioida niiden eettisyys eli myös sijoituskohteiksi valittavien yhtiöiden työntekijöiden tulotaso suhteessa muuhun sikäläiseen väestöön – keskimääräistä korkeampia työtuloja voitaneen pitää hyväksyttävinä.

Koska talouskasvua rajaa pohjimmiltaan käytännössä vain kestävästi käytettävissä olevan energian ja raaka-aineiden määrä, pidemmällä tähtäimellä ajateltuna ihmiskunnan talous voi kasvaa toistaiseksi, sillä Maata energian taloudellisen hyödyntämisen sivutuotteena syntyvällä vielä pitkään vähämerkityksisellä hukkalämmöllä eniten lämmittävät toiminnot voidaan siirtää ajan mittaan tarpeen mukaan kiertoradalle ja toisille taivaankappaleille kuten vaikka Kuuhun tai Marsiin, mistä on tämän vuosisadan kuluessa ehkä tulossa kustannustehokastakin, etenkin jos jokin taho rakentaa vaikkapa tämän tyyppisen aktiivirakennusavaruushissin. Koska raaka-aineita saadaan tarvittaessa lisää myös muilta taivaankappaleilta, voi Suomen valtionkin varallisuus kasvaa lähestulkoon rajattomasti; vaikka maailmankaikkeudessa on vain rajallinen määrä energiaa ja materiaa, siitä on ihmiskunnan käytettävissä vain pikkuriikkinen osa eli näitä rajoitteita ei vielä ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa tarvinne konkreettisesti huomioida.

Valtion käytössä olevasta sijoitettavasta pääomasta joku tietty osuus olisi tietysti hyvä käyttää korvaamaan nykyisenkaltainen ilmeisen tehoton kehitysapukin siten, että loisimme tämän pääoman avulla myös usein monella tapaa ongelmaisiin varsinaisiin kehitysmaihin kilpailukykyisiä työpaikkoja, joissa työturvallisuus olisi verrattain hyvä ja työntekijöille maksettaisiin asiallisesti; näissä yrityksissä voisi palkanmaksun suhteen toimia vaikka siten, että jos niissä olisi suomalaisia johtamassa ja suunnittelemassa paikallisten työtä niin heille voitaisiin jakaa palkan lisäksi tulospalkkiona esim. 10 % yhtiön voitosta ja paikallisille työntekijöille asiallisen palkan lisäksi 45 % voitosta, lopun tullessa Suomen valtiolle. Tällaisen kehitysyhteistyöhön hyvin soveltuvan sosiaaliyhtiön muotoa voisi nimittää vaikkapa ulkomaanyhtiöksi (uy). Kyseisenlainen tulospalkkio houkuttelisi suomalaisia ja suomalaisten kanssa arvoiltaan hyvin yhteensopivia asiantuntijoita lähtemään töihin tällaisiin maihin, joihin voi muuten olla vaikea saada tarvittavia osaajia.

Suomen valtion käytettävissä olevien varojen kasvamisen myötä saattaisi mahdollistua myös sellainen kehitysyhteistyön toimintamalli, että varsinaista kehitysyhteistyötä harjoitettaisiin niin, että Suomesta lähetettäisiin suuri humanitaarinen retkikunta jonkin käytännössä täysin romahtaneen valtion alueelle luomaan vakaita yhteiskuntaolosuhteita, joiden turvin maan talous voisi kehittyä rauhassa korruptoituneen hallinnon, sisällissotien ja rikollisjoukkioiden häiritsemättä. Tällaisen suuren retkikunnan mukana tulisi tietysti olla lakia ja järjestystä turvaavia joukkoja ainakin muutaman prikaatin verran, romahtaneiden ja/tai vaikeasti korruptoituneiden valtioiden hallinnoimia maita kun ei voi käytännössä auttaa rakentavasti lainkaan, jos turvallisuustilanne on heikko; nämä joukot olisi luultavasti kaikin puolin parasta muodostaa enimmäkseen retkikuntaan osallistuvista reserviläisistä. Näiden retkikuntajoukkojen vai miksi niitä nyt halutaankaan nimittää tulisi tietysti olla puolustusvoimien alaisia, mutta käytännössä autonomisia ja ensisijaisesti retkikunnan siviilijohdolle alisteisia toimijoita suuren etäisyyden vuoksi. Kotimaan puolustuksen sitä välttämättä vaatiessa tulisi niiden enemmistön kuitenkin luonnollisesti olla kutsuttavissa takaisin Suomeen. Kyseisenlaisista autettavista maista Suomeen ja muihinkin maihin tulleet ja heidän niiden ulkopuolella syntyneet jälkeläisensä saattaisivat myös haluta paluumuuttaa niihin, jos niiden turvallisuus- ja taloustilanne paranee.

Alkuperäisasukkaille tulisi toki tarjota koulutusta ja terveydenhuoltoa, jotka voitaisiin rahoittaa kohdemaassa kyseisenlaisen suomalaisen siirtokunnan hallitsemalta alueelta kannettavalla maanarvoverolla, jollaista on olennaisesti helpompi kerätä kuin muunlaisia veroja, etenkin kehitysmaassa. Koulutusta ja terveydenhuoltoa tulisi vastaavasti tarjota vain siirtokuntahallinnon hallinnoiman alueen asukkaille, mikä turvallisuuden tavoittelun ohessa houkuttelisi alkuperäisasukasyhteisöjä hakeutumaan siirtokunnan alaisuuteen vapaaehtoisesti ja mikä pitäisi toiminnan rakentavasti yhteistyöluonteisena sekä jatkuvaan kehitykseen kannustavana. Kiinnostuneille alkuperäisasukkaille tulisi tietysti tarjota myös suomen kielen opetusta, mikä antaisi koulutettaville valmiudet perehtyä kaikkeen suomenkieliseen oppimateriaaliin; tavanomaisen opetussuunnitelman opetusmateriaalin tulisi tietysti olla suomalaista alkuperää, mutta alkuperäisväestön yleisesti ymmärtämälle kielelle käännettynä, mikä tietysti edellyttäisi sitä, että opettajatkin osaisivat näitä kieliä. Läntisessä ja eteläisessä Afrikassa pääsee yllättävän pitkälle esimerkiksi englantia, ranskaa ja/tai portugalia osaamalla, pohjoisessa Afrikassa taas kannattanee olla mukana arabiaa osaavia.

Niin alkuperäisasukkaat ja niin Suomesta kuin muistakin maista siirtokunnan alueelle sopiviksi katsotut tulijat voisivat perustaa siirtokuntahallinnon turvaamalle alueelle aiempaan verrattuna varsin huoletta yrityksiä ja/tai harjoittaa elinkeinojaan ilman pelkoa siitä, että jokin mielivaltainen aseistettu joukkio tekee kaiken työn hetkessä tyhjäksi tai joku korruptoitunut hallitsija kätyreineen kuihduttaa koko maan talouden loputtomalla kavaltamisella ja kiristyksellä, mikä oletettavasti edistäisi rakentavahenkisten alkuperäisasukkaiden menestystä merkittävissä määrin, ehkä jopa niin paljon, että riehujat ja muutenkin haitalliset toimijat katoaisivat paikallisesta väestöstä ajan mittaan käytännössä täysin, mikä parantaisi tulevaisuudennäkymiä entisestään. Kun siirtokunta osoittaisi olevansa yleishyödyllinen toimija niin ehkä suomalaislähtöinen hallinto levittäytyisi myös alueen muihin maihin varsin vaivatta niiden hallintojen ulkopuolisen väestön vastustamatta.

Käytännössähän tällaiset Suomelle alisteiset ympäristöään hallitsevat siirtokunnat olisivat suomeksi sanottuna siirtomaita, jollaiset voinee pientä harkintaa käyttäen ilmeisesti toteuttaa rehellisen työn ja kehityksen hengessä paikallista väestöä orjuuttamattakin; Suomeen nykyisin tuotavia maataloustuotteita, raaka-aineita ja yleisesti ottaen työvoimarikkaissa maissa tavanomaisesti valmistettavia tuotteita vastaavat kannattaisikin ensisijaisesti ostaa tällaisista suomalaisten turvaamista maista etenkin huonompien työolosuhteiden ja korruptoituneiden maiden sijasta. Suomalainen maatalousosaaminen yhdistettynä päiväntasaajan seudun Afrikan ilmastoon ja hedelmälliseen maaperään oletettavasti tekisi siirtomaiden maatalouden tuottavuudesta huikean - suomalaisen osaamisen soveltaminen luonnonvaroiltaan muinkin tavoin rikkaissa siirtokunnissa mitä luultavimmin tuottaisi samankaltaisen tuottavuuskehityksen. Paikallista teollisuuttakin voisi tietysti kehittää sitä mukaa kun osaavaa työvoimaa ja riittäviä määriä energiaa tulisi käytettäviin.

Hyvän maineemme ansiosta tällaista valistunutta kolonialismia saatettaisiin pitää kansainvälisesti jopa tervetulleena kehityssuuntana.

 

VIII. Suomi tarvitsee kansanvaltaisemman valtiojärjestyksen

Ylikorostuneen parlamentaarinen valtiojärjestys johtaa usein takeltelevaan päätöksentekoon, missä merkittäviä ja tarpeellisia uudistuksia ei välttämättä saada aikaiseksi. Etenkin parlamentaarisen politiikan yhtäaikaisesti sekä osin tuuliviirimäinen että osin hyvin jähmeä luonne ja näistä johtuva epätarkoituksenmukaisuus poliittisten toimien toteutuksessa on ilmeisen haitallista; yhteiskunnan paremmaksi kehittäminen saattaa unohtua kokonaan eturyhmäpolitiikkaa tehdessä.

Nämä epäkohdat ovatkin niin tuntuvia, että valtiojärjestystämme kannattanee kehittää niin, että vallan nykyisen nimellisen kolmijaon, kuitenkin kaiken vallan käytännössä eduskunnalle keskittämisen sijasta toteutetaan vallan nelijako, missä olisi lainsäädäntövallan, tuomiovallan ja toimeenpanovallan lisäksi oikea kansanvalta, jonka puitteissa kansa toimisi sekä suoraan että toimeenpano- ja lainsäädäntövaltaa käyttävien edustajiensa kautta kaiken muun vallan vahtina.

Kyseiset epäkohdat voisi siis hyvin tehokkaasti korjata muuttamalla järjestelmää siten, että suoralla kansanäänestyksellä valtionpäähenkilön virkaan toistaiseksi, mutta kuitenkin vähintään kuudeksi vuodeksi valittavalla syntyperäisellä Suomen kansalaisella olisi laajat valtaoikeudet, joiden vastapainona kansalaisilla olisi kansalaisaloitteen kautta oikeus järjestää tiheimmillään vaikkapa kuuden vuoden välein kansanäänestys siitä, että sallitaanko hänen jatkaa toimessaan toistaiseksi. Jotta järjestelmä toimisi mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti, hänen ensisijaisiin tehtäviinsä tulisi kuulua eduskunnan, valtuustojen, poliisin ja muidenkin viranomaisten valvojana toimiminen sekä kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien toteutumista edistävänä ja tarpeen mukaan käytettävissään olevin pakkokeinoinkin suojelevana tahona, oikeudenmukaisuuden turvaajana ja näin ollen valtion kansalaistensa edunvalvontaorganisaationa pitävänä johtajana, joka myös vastaisi tekemisistään suoraan kansalle yllä kuvatun kaltaisen kansanäänestysjärjestelmän kautta. Yleisenä periaatteena olisi siis antaa hänen jatkaa virassaan vähimmäisajan lisäksi niin pitkään, että tehtävään löytyy paremmin soveltuva henkilö, mikä olisi ehkä tarkoituksenmukaisinta tehtävään hyvin soveltuvien henkilöiden ollessa todennäköisesti suhteellisen harvassa.

Jotta tällaisella valtionpäähenkilöllä tai valtionjohtajalla, ihan kummin nyt haluaakaan ajatella, olisi mahdollisimman hyvät edellytykset onnistua tässä vaativassa tehtävässään, tulisi hänellä olla yksiselitteinen oikeus hajottaa eduskunta ja/tai valtioneuvosto viivytyksettä, jos sen parhaaksi katsoo. Tällaisen toimen yhteydessä olisi tietysti hyvän tavan mukaista julkaista tarkat perustelut sisältävä tiedote asiasta. Tähän oikeuteen tulisi myös sisältyä kyky nimittää juoksevia asioita hoitava väliaikainen valtioneuvosto siihen asti, että uusi demokraattisesti valittu valtioneuvosto astuu virkaansa.

Hänellä olisi tärkeää olla myös veto-oikeus, jolla hän voisi estää haitallisiksi katsomiensa lakien voimaantulon; tämänkin oikeuden käyttämiseen kuuluisi hyvän tavan mukaan päätöksen asiallisesti perusteleva tiedote. Eduskunnan tulisi kuitenkin voida ohittaa veto kahden kolmasosan enemmistöllä.
Valtionjohtajan tulisi myös voida tuoda lakiesityksiä eduskunnan käsiteltäväksi oma-aloitteisestikin, sillä eduskunnassa ei välttämättä aina saada mahdollisimman tarkoituksenmukaista lakia aikaiseksi sekä muuttaa eduskunnan käsiteltävänä olevien asioiden käsittelyjärjestystä, tietysti hyvään tapaan perustellen tekonsa.

Muita olennaisia valtuuksia ja tehtäviä, joita valtionjohtajalla olisi hyvä olla olisi oikeus erottaa kuka tahansa valtion tai kunnan palveluksessa moitittavasti toiminut henkilö siinä tapauksessa, että kyseinen viranhaltija ei tajua erota oma-aloitteisesti, läsnäolo- ja puheoikeus valtioneuvoston kokouksissa ja lainsäädännön valmistelutöissä, velvollisuus edistää kansakunnan kokonaisetua talous- ja sosiaalipolitiikan keinoin valtaoikeuksiensa puitteissa, velvollisuus pitkäjänteiseen ja kehittävään ulkopolitiikan johtamiseen, puolustusvoimien ylipäällikön tehtävä, oikeus julistaa puolustus- tai valmiustila sekä oikeus solmia ja irtisanoa valtiosopimuksia eduskunnan kanssa sopimuksista vähintäänkin keskustellen.

Jos valtionjohtaja käyttää näitä valtaoikeuksiaan siten väärin tai puuttellisesti, että kansa päättää panna hänet viralta, mutta hän ei suostu jostain syystä eroamaan 10 päivän sisällä epäluottamuslauseen antaneesta kansanäänestyksestä, tulisi jokaisella Suomen kansalaisella olla perustuslaillinen oikeus ja velvollisuus saattaa hänen virkakautensa päätökseen vaikka väkivalloin, minkä vuoksi perustuslakiin olisi hyvin tarkoituksenmukaista sisältyä jokaisen henkisiltä ominaisuuksiltaan sopivan kansalaisen oikeus omistaa jopa uusimpia sotilasaseita vastaava ase tai useampia. Tämä tekisi koko kansasta, mutta etupäässä tietysti sotilaskoulutetuista aivan oikeasti vallan vahdin, mikä tekisi yhteiskunnastamme aidosti demokraattisemman. Valtionjohtajan tulisi tietysti myös voida erota vapaaehtoisestikin.

Jokaisella Suomen kansalaisella tulisi olla perusteluja edellyttävä oikeus pyytää valtionjohtajan tapaamista, jotta hänen ja kansan välillä olisi tarpeen mukaan myös suora keskusteluyhteys eli ettei valtionjohtaja pääsisi missään tapauksessa vieraantumaan niistä ihmisistä, joiden etuja hänen olisi tarkoitus suojella mielivallalta.

Oikeuskanslerien ja valtakunnansyyttäjien tulisi olla suoraan valtionjohtajan palveluksessa, jotta hän voisi hyödyntää heidän osaamistaan mahdollisimman hyvin perustuslain toteutumista täydellisen puolueettomaksi tarkoitetun oikeuslaitoksen puitteissa, mitä tarkoitusta varten korkeimmasta oikeudesta tulisi tehdä myös perustuslakituomioistuin, jolla olisi oikeus ja velvollisuus käsitellä lainsäädännön perustuslaillisuutta ja täten myös kumota perustuslain vastaiseksi katsomansa lainsäädäntö joko osin tai kokonaan. Näin perustuslaissa taatuilla oikeuksilla olisi kaksinkertainen suoja eduskunnan päätöksiltä. Nykyisinhän mitään tällaista eduskunnan mielivallan estävää mekanismia ei ole; kerran hyväksytty laki on voimassa, kunnes sen joku eduskunta kumoaa, vaikka se olisikin perustuslain vastainen.

Tällaisella järjestelyllä valtionjohtaja valvoisi eduskuntaa, kuntia, oikeuslaitosta, poliisia sekä muitakin viranhaltijoita, kansalaiset valtionjohtajaa, eduskuntaa sekä kuntia ja oikeuslaitos jakaisi oikeutta tasapuolisesti kaikelle kansalle eduskunnan perustuslain puitteissa säätämien lakien mukaisesti sekä valvoisi lainsäädännön perustuslaillisuutta, poliisin hoitaessa lainvalvontaa muuten valtionjohtajan huolehtiessa siitä, että poliisi ei olisi ainakaan yhteiskunnallinen haitta.

Kansanvaltaisuusperiaatetta olisikin kaikesta päätellen parasta toteuttaa käytännössä niin, että kansan ääni kuuluisi vaaleilla valtionjohtajaksi, kansanedustajiksi ja valtuutetuiksi valittujen lisäksi myös siten, että kansalaisaloitteilla voitaisiin pakottaa aikaan sitovia kansanäänestyksiä lakien, asetusten ja valtiosopimusten säätämisestä, sopimisesta tai kumoamisesta ja irtisanomisesta. Näiden päätösten suhteen sekä eduskunnalla että valtionjohtajalla tulisi tietysti olla myös veto-oikeus, mitä ilmeisesti kannattaisi kuitenkin käyttää vain hyvin tarkkaan harkiten. Parasta olisikin kirjata tämäkin perustuslakiin ja tehdä kansanäänestysaloitteen läpimenemiseen vaadittavasta allekirjoituskynnyksestä kiinteän luvun sijasta prosenttiosuus äänioikeutetuista kuten vaikkapa 1 %, jolloin nykyisellä äänioikeutettujen määrällä sitovan kansanäänestyksen aikaansaamiseksi tarvittaisiin noin 44 400 aidoksi vahvistettua allekirjoitusta.

Parempaan yhteiskuntaan johtavaan eli tarkoituksenmukaiseen perustuslakiin sisältyisi myös ainakin täydellinen sananvapauden suoja, täysi uskonnonvapaus sisältäen valtion täydellisen erottamisen uskonnoista, taattu järjestäytymisvapaus, kansalaisten oikeudellisen yhdenvertaisuuden suoja, yksityisyyden ja kotirauhan suoja, vahva oikeus henkilökohtaisen koskemattomuuden ja omaisuuden suojaan sekä oikeus suojella näitä oikeuksia tarkoituksenmukaisissa rajoissa tarvittaessa voimakeinoinkin ylempänä kuvatun aseenomistusoikeudenkin turvin etenkin kotirauhan suojaamassa tilassa, oikeus viivytyksettömään ja julkiseen sekä pikaiseen oikeudenkäyntiin asiassa kuin asiassa, julkisen vallan rajoittaminen sen perustuslaissa määriteltyihin tehtäviin, kuolemanrangaistuksen ja muidenkin epätarkoituksenmukaisen julmien, täysin peruuttamattomissa olevien tai muutoin epätavallisten rangaistusten kieltäminen sekä kansalaisuuden, sen myöntämisen ja menettämisen edellytysten ja kansalaisuuteen sisältyvien oikeuksien ja velvollisuuksien määritelmät.

Sotilaskoulutuksen saaneiden Suomen kansalaisten sen myötä harteilleen ottamat velvollisuudet olisi hyvä määritellä siten, että perustuslakiin kirjattaisiin Suomen sotilaiden ensisijaisen velvollisuuden olevan perustuslakimme valvominen ja tätä kautta Suomen kansalaisille perustuslaissa taattujen oikeuksien puolustaminen tarvittaessa sotilaallista voimaa käyttäen. Suomen perustuslaissa määritelyä valtiojärjestystä kumoamaan ryhtyneet ja/tai Suomen kansalaisten perustuslaillisia oikeuksia systemaattisesti rajoittavaan toimintaan alkaneet tahot tulisikin tämän vuoksi perustuslaissakin määritellä siinä taatut oikeutensa ja mahdollisen Suomen kansalaisuutensa mahdolliseen oikeuskäsittelyyn asti menettäneiksi, jolloin he olisivat käytännössä samassa asemassa kuin vihollistaistelijat sodassa.

Perustuslain muuttamisen tulisi voida tapahtua vain siten, että kolme peräkkäistä eduskuntaa äänestäisi muutoksen puolesta kahden kolmasosan enemmistöllä, eduskunnan kaikkien muutosäänestysten hyväksymisestä järjestettäisiin niin ikään kahden kolmasosan enemmistöä edellyttävä vahvistava kansanäänestys ja myös valtionjohtajan tulisi vahvistaa muutos joka kerta, kun äänestykset puoltavat muutosta.

Tällainen valtionjohtoinstituutio parantaisi hallinnon jatkuvuutta sekä läpinäkyvyyttä ja tekisi siitä sosiaalisemman, mikä lisäisi toteutettavan politiikan pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta, valtiollisten instituutioiden arvokkuutta, kunnioitusta ja vakautta sekä näiden kautta myös vaurautta eli edistäisi kansalaisten aitoa hyvinvointia. Valtion tulee olla sen kansalaisia varten, ei päinvastoin. Maa, minkä päättäjät kuuntelevat ja kunnioittavat kansalaisia asiaankuuluvalla tavalla on varmasti parempi paikka elää kuin sellainen, missä päättäjät eivät koe kansalaisten asianmukaista kunnioittamista tarpeelliseksi. Tarkoituksenmukaisen vahvalla valtionjohdolla ja hyvin tasapainotetulla vallan nelijaolla kansalaisiaan kunnioittava valtio saataisiin aikaiseksikin.

Käytännössähän tällaisen järjestelmän ollessa olemassa sillä ei olisi kovinkaan paljoa merkitystä, että onko valtionjohtajan arvonimi presidentti, kuningas/kuningatar, keisari/keisarinna vai ihan vaikka valtionjohtaja ja että onko laissa valtion nimestä määritelty valtion virallinen nimi Suomen tasavalta, kuningaskunta, keisarikunta, pelkistetysti Suomen valtio vai jokin muu. Monarkistinen arvonimi olisi kuitenkin siten kansainvälisesti ajateltuna todennäköisesti hyväksi, että jos Suomen valtionpäähenkilö tai valtionjohtaja, jonka tehtävät ovat samat toimen nimityksestä riippumatta olisi kansanäänestyksellä oletettavasti meriittien perusteella valittu monarkki, niin Suomen täten kansainvälisesti näyttämä esimerkki rapauttaisi maailmassa jäljellä olevien periytyvän monarkian instituutioiden uskottavuutta ja täten ehkä johtaisi ajan mittaan tällaisiin samankaltaisiin käytännössä tasavaltaisiin, mutta mahdollisesti nimellisesti monarkististen valtionjohtoinstituutioiden käyttöönottoon muuallakin maailmassa. Kansanäänestyksellä valittu monarkki voisi myös myöntää erityisen ansioituneille kansalaisille periytymättömiä aatelisarvoja, mikä vastaavasti tekisi muissa maissa käytössä olevista periytyvistä aatelisarvoista meritokraattiseen aatelistoon verrattuna lähinnä naurettavia. Saavutettavissa olevat lopputulokset sanelenevat tarkoituksenmukaisimman arvonimen ja sitä kautta valtion nimen.

Tasavallan ja monarkian ominaisuuksia tällä tavalla yhdistelemällä saataisiin ehkä myös aikaan valtiomuoto, joka sopisi kaikissa Pohjoismaissa ja miksei laajemmaltikin käytettäväksi, etenkin jos tarkoituksena on pyrkiä luomaan tällaisen valtiomuodon federalistista muunnosta soveltava koherentti liittovaltio, jonka jäsenmailla on tai on ollut sekä tasavaltaisia että monarkistisia instituutioita; monarkiat pysyisivät monarkioina, mutta muuttuisivat käytännössä kansanvaltaisemmiksi eli tasavaltaisemmiksi ja tasavallatkin muuttuisivat kansanvaltaisemmiksi, mutta niitä nimitettäisiin monarkioiksi. Tällaista välimuotoa voitaisiinkin ehkä nimittää kansanvaltaiseksi monarkiaksi, sillä valtio voi hyvinkin olla kansanvaltainen, vaikka se olisikin nimellisesti monarkia.

 

IX. Mahdollinen liittovaltiokehitys

Yhteisille perusarvoille rakentuvan ja taloudellisesti vahvan liittovaltion muodostamisen edellytyksenä lienee muun muassa Suomen taloustilanteen kohentaminen, missä onnistuttuamme kannattaisi ensimmäiseksi liittovaltiokumppaniksi luultavasti hakea taloudellisesti vahvaa ja Pohjoismaista Suomen jälkeen sotilaallisesti voimakkainta maata Norjaa, jonka hyvin varustettuihin joukkoihin ja öljyvaroihin yhdessä Suomen puolustusvoimien kanssa Pohjoismaiden yhteinen maanpuolustus ensisijaisesti aluksi tukeutuisikin. Tanska, Ruotsi ja Islanti oletettavasti pyrkisivät liittymään joukkoon siinä tapauksessa, että norjalaiset kokevat liittovaltion Suomen kanssa olevan heille paras ratkaisu.

Tähän liittyen, jos puhuu vain yhtä pohjoisgermaanista kieltä tulee niiden keskinäisen ymmärrettävyyden tutkimuksen perusteella norjaa osaamalla keskimäärin parhaiten ymmärretyksi. Näin ollen ruotsin opetussuunnitelmaan kuulumisen yhteispohjoismaisuusperustelu onkin ilmeisesti vailla todellisuuspohjaa. Jos Suomen viralliseen opetussuunnitelmaan katsotaan hyödylliseksi sisällyttää jokin pohjoisgermaaninen kieli, on norja paras selkeästi paras vaihtoehto, sillä ruotsin sijaan norjaa puhumalla ei tule ainoastaan keskimäärin paremmin ymmärretyksi kaikissa pohjoisgermaanisia kieliä puhuvissa Pohjoismaissa vaan myös keskimäärin pidetymmäksi. Jos kielipolitiikan taustalla taas on tavoite lujittaa Suomen siteitä eurooppalaiseen arvoyhteisöön kaikkien pohjoismaistenkin kansojen laajasti ymmärtämän englannin kielen lisäksi jonkin muunkin kielen kautta, niin opetussuunnitelmaamme olisi ehkä järkevämpää sisällyttää jonkin pohjoisgermaanisen kielen opetuksen sijasta vaikkapa saksan opetus, sitä kun puhuu äidinkielenään noin 100 miljoonaa ihmistä ja toissijaisena kielenä noin 70 miljoonaa. Jos joku ruotsia välttämättä tarvitsee, hän sitä luultavasti myös opiskelee tärkeämpien kielten ohella; saksan osaaminen auttanee myös ruotsin opiskelussa.

Yhteispohjoismaisessa mahdollisesti vaikkapa Pohjolan federaation nimeä kantavassa liittovaltiossa olisi noin 26,2 miljoonaa asukasta, aluetta sillä olisi noin 1,26 miljoonaa neliökilometriä + aluevedet, sen BKT olisi noin 1680 miljardia USD ja BKT per asukas noin $62 000 siinä tapauksessa, että taloustilanne ei parane merkittävästi; kaikin tavoin verrattain poikkeuksellinen ja itsehallinnollinen Grönlanti ei ole näissä luvuissa mukana, kuten eivät myöskään niin ikään itsehallinnolliset Färsaaret. Jos puolustusbudjetti olisi vaikka 2 tai jopa 3 % BKT:stä niin turvallisuustilanne kehittyisi aika hyväksi, sillä liittovaltiolla olisi näin varaa hankkia riittävästi nykyaikaista puolustusmateriaalia sekä sotilaskouluttaa aluksi jopa noin 40 % 19-20-vuotiaiden koko ikäluokasta ja kaikki vapaaehtoiset koulutukseen soveltuvat alle 35-vuotiaat kansalaiset vieläpä hyvät päivärahat maksaen kaikille jäsenmaille hyvin sopivan yhteisen järjestelyn eli todennäköisimmin käytännössä nimellisen yleisen ja yhtäläisen asevelvollisuuden puitteissa, missä tapauksessa toimintakykyistä reserviä kertyisi jo ensimmäisen viiden vuoden aikana oletettavasti jotakuinkin miljoonan taistelijan verran jo olemassaolevien reservien lisäksi; sotilaskoulutettavien osuutta ikäluokasta voisi siis ajan mittaan vähentää hieman, kunhan reserviä on ensin koulutettu riittävästi.

On vain järkevää, että vauraat hyvinvointiyhteiskunnat turvaavat elintasonsa ja yhteiskuntamallinsa myös sotilaallisesti niin hyvin kuin vain suinkin mahdollista; edes etäinen mahdollisuus siihen, että jokin vihamielinen taho tekee yhteiskunnan jäsenten tekemän työn tyhjäksi on omiaan toimimaan muun muassa negatiivisena kannustimena mahdollisimman paljon omankin elintason parantamisen eteen tekemiselle ja kyseiseen yhteiskuntaan kokonaisvaltaisesti sitoutumiselle. Vahvan pohjoismaisen liittovaltion jäsenyys saattaisi houkutella myös varsinaisten Pohjoismaiden ulkopuolisia, mutta monella tapaa samanhenkisiä maita; liittovaltion tulisi kuitenkin olla rakenteiltaan riittävän kypsä ennen mahdollista laajentumista esimerkiksi liittovaltion eteläisimmistä osista katsoen etelään ja lounaaseen päin. Jos näin käy, niin liittovaltion pääkaupunki olisi ehkä parasta sijoittaa sen alkujaan eteläisimpään osavaltioon vaikkapa Sjellannin saaren itäosaan.

Pohjoismaisen liittovaltion ei oletettavasti tarvitsisi kuulua mihinkään puolustusliittoon ja sellainen voisikin todennäköisesti toimia varsin vapaasti niin kuin parhaaksi katsoo, etenkin myös ydinpelotteen hankittuaan. Liittovaltion rahoitus voisi hoitua vaikkapa siten, että se kantaisi maanarvoveroa muun verotuksen jäädessä osavaltioiden itse päätettäväksi ja kannettavaksi. Siitä, että hakisiko tämä liittovaltio Euroopan Unionin ja/tai NATOn jäsenyyttä tulisi päättää kansanäänestyksellä sen muodostamisen jälkeen, koska kaikki sen osavaltiot eivät kuulu EU:in eivätkä NATOon; jos jokainen osavaltio olisi muodollisesti oma itsenäinen valtionsa jopa samanaikaisesti järjestettäviin jäsenyysäänestyksiin saakka voisi liittovaltion muodostaminen sujua varsin ongelmattomasti.

 

Lopuksi

Siinäpä olikin sitten ilmeisesti kerralla heti hieman enemmän ajateltavaa. Koin parhaaksi käsitellä nämä asiat yhdessä julkaisussa, jotta niiden muodostama omasta näkökulmastani suhteellisen johdonmukainen kokonaisuus aukenisi kerralla myös lukijalle. Ratkaisuehdotukseni ovat tietysti varsin kunnianhimoisia, mutta kuitenkin mahdollisesti jopa toimivia.

Tässä palvelussa julkaistavaksi kirjoitukseksihan tämä on kohtuullisen pitkä, mutta koin tämän olevan tällä hetkellä tarkoituksenmukaisin julkaisutapa. Lukuja olisi ehkä voinut pilkkoa edelleenkin, mutta olkoon nyt näin, kokonaissisältö olisi kuitenkin jotakuinkin sama.Tässäkin kirjoituksessa esiintyneitä aiheita käsittelen jossain vaiheessa luultavasti lisää ja yksityiskohtaisemmin.

Tärkeintä lienee, että kykenisimme tekemään politiikkaa jatkossa siten, että vaaleissa valinnat voidaan tehdä nykyistä enemmän verrattain yksityiskohtaisten ja selkeiden ratkaisuehdotusten välillä yleisluontoisten mielikuvien punnitsemisen sijasta ja mihin kannustaminen vaikkapa esimerkkiä näyttämällä lienee varsin tarkoituksenmukaista.

Palaute, kysymykset ja ehdotukset ovat tervetulleita, kuten aina.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat